Uusia kuvia

Maisemaa, originally uploaded by Lauri Eskelinen.

Lisätty muutama uusi kuva viikonlopun vaelluksilta. Klikkaa kuvaa!

Perillä Salinasissa

Kirjoitushetkellä Ecuadorissa on aika epämääräinen tilanne. Maa on julistettu hätätilaan. Poliisit ja jotkut sotilaat osoittavat torstaina mieltään hallitusta ja erityisesti presidenttiä vastaan. Puhutaan vallankaappauksen yrityksestä. Tässä tilanteessa vaikea sanoa mitkä uutiset ovat totta, koska media on hallituksen kontrollissa. Lentokentät oli ainakin torstaina vallattu ja suljettu ja Quitossa ja isoissa kaupungeissa on tällä hetkellä vaarallista. Kun poliiseja ei ole, rikolliset riehuvat vapaasti. Tänään perjantaina armeija on ottanut vastuun kansalaisten suojelusta joten tilanne on vähän parempi. Salinasiinkin tuli tänään vajaa kymmenen sotilasta ja tylsistyksissään pelaavat ecuvolleytä, paikallista 3vs3 lentopalloa. Torstaina Peru ja Kolumbia ehtivät jo sulkea rajansa ja kun lentokentät ovat olleet poissa toiminnasta niin täältä ei käytännössä pääse pois. Tänään Quiton lentokenttä on kai kuitenkin ollut toiminnassa. Meillä oli tarkoitus lähteä viikonlopuksi täältä n. 3 kilometriä alemmaksi tropiikkiin mutta tässä tilanteessa ei uskalleta matkustaa. Täällä kaukana maaseudulla levottomuudet eivät vaikuta. Hyvää tuuria että ehdittiin Quitosta ajoissa pois kun oltiin siellä kuitenkin vielä 5 päivää sitten.

Matkattiin Quitosta Salinasiin yhteensä 7 tuntia henkilöautolla, bussilla ja lopuksi Camionetan eli pick-upin lavalla. Busseissa tuntuu olevan tyypillistä että joka kerta kun pysähdytään ottamaan matkustajia kyytiin tai jonottamaan niin sisään hyppää kaupustelijoita jotka myyvät juomia, naposteltavaa, ruokaa tai jotain krääsää. Rinkat piti jättää bussin alaosan säilytystilaan ja joka pysähdyksellä avasin ikkunan ja kuikuilin ulos valmiina ryntäämään varkaiden perään. Maisemat vuoristossa ovat paremmat kuin osattiin etukäteen kuvitellakaan. Ajettiin vuorten rinteitä ylös, alas ja ympäri ja sukellettiin välillä pilvien sisälle. Kaunista! Tuijotettiin ulos naama kiinni lasissa. Myöhemmin on ehdottomasti tehtävä joku autoreissu kuvaamista varten.

Salinasiin asti tultiin siis viimeiset puoli tuntia auton lavalla istuen. Varsin tyypillinen matkustustapa täällä maaseudulla kylästä toiseen. Auton sisälle mahtuu muutama istumaan mutta loput hyppäävät lavan kyytiin. Tässä vaiheessa oli tunnelmat katossa mutta paluu maan pinnalle tapahtui välittömästi samana iltana kun sain kovan mahataudin. Ensimmäinen vuorokausi meni sängyssä maatessa ja kun itse paranin oli vaimon vuoro.  Pikkuhiljaa aletaan jo olla terveitä.

Salinasin kylä. Suurenna

Salinas on 3400 metrin korkeudella ja verrattuna Quiton vajaaseen 2800 metriin ero on suuri. Yöt ovat täällä todella kylmiä kun lämpötila laskee lähelle nollaa. Kaikki talot ovat kivitaloja ilman eristeitä tai keskuslämmitystä ja yksinkertaisilla ikkunoilla. Makuuhuoneessa meillä on sähköpatteri jonka avulla saa ihan siedettävän lämpötilan ja pärjää vain 5 peitolla. Ensimmäisenä yönä kokeiltiin nukkua ilman lämmitystä ja taisi jäädä siihen yhteen kokeiluun. Oli mukavaa ravata puolen tunnin välein yrjölle hyytävän kylmään vessaan ja palata yhtä kylmään sänkyyn. Talossa on kyllä takka suoralla hormilla ja ilman peltejä joten sillä ei tee muuta kuin kuivaa vaatteet tai lämmittelee tulen äärellä.

Meidän talo ja naapurin aasi. Suurenna

Ollakseen näin pieni kylä ja näin korvessa täällä on varsin virkeää toimintaa. Käytiin tutustumassa joihinkin kylän yrityksiin joita on mm. lankatehdas jossa tehdään lankoja ainakin lampaan ja alpakan villoista, suklaatehdas, juustotehdas, sienikuivaamo, pieni meijeri, jalkapallotehdas ja makkaratehdas. Käytiin myös eräässä villavaatekaupassa johon paikalliset naiset tekevät villavaatteita käsin vapaa-aikanaan. Vaimo tilasi jo ensimmäisen mittojen mukaan tehtävän villapaidan n. 16 euron hintaan. Sieltä voi siis ostaa valmiita käsitöitä tai pyytää naisia tekemään juuri sellaisen vaatteen sellaisista materiaaleista kuin itse haluaa.
  
Kylässä aasit, laamat ja hevoset ovat varsin tavallinen näky. Useimmiten aasit ja laamat ovat kantojuhtina, hevosia arvostetaan paljon enemmän. Myös kanoja, kukkoja, lampaita, lehmiä, outoja mustia sikoja, hanhia, kalkkunoita ym. on joka puolella. Usein eläimet ovat irrallaan mutta kuitenkin aina jonkun omistamia. Naapuruston kukot herättävät meidät aamuisin. Poju on kaikista eläimistä aivan innoissaan ja mieltynyt aaseihin ja erityisesti niiden ääntelyyn! Lähes kaikki alueen ihmisistä ovat alkuperäisväestöä eli niitä ”inkoja” omalaatuisine vaatteineen ja punaisine poskineen.

 Suurenna

Viikonloppu "joudutaan" siis viettämään täällä vuorilla kylmässä. Kertokaahan välillä kuulumisia Suomen päästä!

Ecuador!!

Lennettiin Bonairelta ensin Guayaquiliin Ecuadorin eteläosaan (harmittavasti Quiton yli) ja sitten takaisin Quitoon. Ikkunoista näki varsin mukavasti Andit ja kuviteltiin myös näkevämme Chimborazo -tulivuori joka on parinkymmenen kilometrin päässä siitä kylästä johon ollaan menossa asumaan. Quitoon lentäminen on omanlaisensa elämys koska lentokentän sijainti on melko käsittämätön. Ensinnäkin itse kaupunki sijaitsee Andeilla n. 3km korkeudessa ja korkeiden vuorijonojen välissä. Sen lisäksi itse lentokenttä on keskellä kaupunkia! Ja usein on myös varsin sumuista. Kuulema Quitossa sattuu joka vuosi vähintään yksi lento-onnettomuus jossa lentokone törmää joko vuoriin tai rakennuksiin. Kun alettiin laskeutua niin ensin näkyi vuorten huiput pilvien päällä ja kun sukelsi pilvien sisään niin ei näkynytkään enää mitään ennen kuin vasta ihan lopussa. Laskutelineet tulivat esille ja vielä vaan jatkettiin sumun sisällä. Yhtäkkiä kone pölähti pilvistä ulos kun oltiin jo miltei maassa ja pyyhkäistiin rakennusten ylitse ja alas kentälle. Pilvet/sumu näyttää usein roikkuvan parinsadan metrin korkeudella kaupungin yllä, paljon alempana kuin kaupunkia reunustavat korkeammat vuoret.

Klikkaa suuremmaksi

Lentokentällä huomattiin ensimmäiseksi että rinkasta oli avattu tasku ja viety puhelimien, AA-akkujen ja läppärin laturit. Kiitokset ja terveiset menevät Bonairen lentokentän parille työntekijälle, muistan kyllä naamat jos joskus palataan! Läppärin laturin sain viimein pari päivää sitten kovan vaivan jälkeen hankittua täältä Quitosta.

Ensimmäinen kulttuurishokki tuli heti kentältä ulos tullessa. Vastassa oli paikallinen perhe ilmapallojen kanssa ja tietenkin paikallisen tavan mukaan halailivat ja suutelivat tervehtiessään. Eihän se nyt niin ihmeellistä ole mutta ei ollut asia aiemmin tullut mieleen niin ei oltu varauduttu siihen. Asuttiin (ja asutaan vielä pari päivää) paikallisen perheen luona jolla on 2,5v lapsi. Lapsista tuli hetkessä hyviä kavereita ja parin päivän päästä myös riitapukareita. Toisen kerran hölmistyimme heti asunnolle tullessa kun täällä eivät otakaan kenkiä pois jaloista sisällä! Ahdistavaa... Vasta muutaman päivän päästä tuskan jaloissa kasvaessa kestämättömäksi rohjettiin kysyä että haittaako jos ei pidä kenkiä jalassa. Ei haitannut. Perheen vanhemmat puhuvat todella vähän englantia ja käytännössä koko ajan ollaan puhuttu tai ainakin yritetty puhua espanjaa. Asunnossa ei ole ollut mitään valittamista ja tähän on kuulunut 3 ruokaa päivittäin. Sijainnissa on siistiä se, että kämpän keittiön/olohuoneen isosta ikkunasta näkee jo todella kaukaa kun lentokoneet alkavat laskeutua ja pyyhkäisevät matalalta talon ylitse. Myös eräässä puistossa lähistöllä on ollut hienoa katsella erityisesti isoja jumbojettejä kun ne lentävät todella matalalta ylitse.

Aloitin espanjan opiskelut eräässä espanjakoulussa heti ensimmäisenä aamuna ja tänään oli viimeinen kurssipäivä. Sain 4 tuntia päivässä 2 viikon ajan todella tehokasta yksityisopetusta ja hyvää oli sekin että opettaja ei suostunut puhumaan lainkaan englantia. Alussa täällä ei meinannut irrota espanjaksi puhetta perusjuttuja enempää mutta 2 viikon jälkeen on jo ihan toinen tilanne. Ei nyt mitenkään hyvä vielä ole mutta ei tarvitse enää kaivaa sanoja ja pystyy keskustelemaan monipuolisesti. Quitossa ei käytännössä kukaan puhu englantia joten espanja on ainut vaihtoehto. 2 viikon aikana ei ole tullut käytettyä englantia muutamia sanoja tai lauseita enempää.

Yhtenä päivänä käytiin ”korkeanpaikanleirillä” kaupungin reunalla olevilla vuorilla n. 4,1 km korkeudessa. Sieltä avautui kirjaimellisesti henkeäsalpaavat maisemat ja vain osittain ohuen ilman takia! Kaupunki sijaitsee n. 2,8km korkeudella ja ohut ilma vaikuttaa selvästi mutta 4,1km korkeudessa vaikutus on jo huomattavan paljon suurempi. Lyhyt ylämäki ja on jo aivan hengästynyt ja sydän jyskyttää niin että pakko pysähtyä istumaan. Meille se oli todella vaikuttava kokemus ja ei malteta odottaa että päästään sinne vuoristoon maaseudulle.

Klikkaa suuremmaksi

Quito on varsin erikoinen paikka siinä mielessä että toisaalta tämä on korkealla vuoristossa ja enimmäkseen viileä mutta silti täällä on kuitenkin esim. palmuja. Aurinko paistaa suoraan yläpuolelta välillä tosi kuumasti ja yhtäkkiä ilma saattaa muuttua nopeasti kylmäksi. Enimmäkseen väestö on ”tavallista ” tummaa tai puolitummaa (mulatteja vai mikä lie?) mutta vähän väliä näkee alkuperäiskansan edustajia jotka ovat enimmäkseen kaduilla myymässä erinäisiä juttuja (toisinsanoen melkein kuin kerjäämässä). Nämä ihmiset ovat juuri sen näköisiä mitä itse aiemmin ajatteli ”inkoista” tai ”Andien ihmisistä”. Suurimmaksi osaksi rakennukset, tiet ja muu infra on rapistunutta mutta siellä täällä on hienoja uusia rakennuksia ja sitten taas paljon todella suuria ja vihreitä (ja viihtyisiä!) puistoja. Liikenne on kaaottista ja usein tukossa ja isojen teiden lähellä ilma on paksuna pakokaasuista. Lisämausteena on vielä muutaman minuutin välein laskeutuvat lentokoneet joihin ite ei ainakaan vielä ole kyllästynyt vaikka vähän meteliä pitävätkin.

Klikkaa suuremmaksi

Ainakin tähän mennessä ruoat ovat olleet aika mitäänsanomattomia. Ihmiset syövät paljon riisiä, maisseja (joita on todella monia eri lajeja), erilaisia lihoja (vähemmän kuin Suomessa) ja kasviksia jotka ainakin tässä perheessä on aina samassa sitruunaliuoksessa. Jostain syystä ei käytetä kastikkeita joten ruoat ovat aika kuivia suomalaiseen makuun. Hedelmiä on sen sijaan valtavat määrät kaikkia eri lajeja ja ovat tuoreita ja maukkaita.

Käväistiin ecuadorilaisten mukaan maapallon keskipisteessä Quiton lähettyvillä, tosin ei ihan täysin ymmärretty millä perusteella juuri se olisi keskipiste. Leveysaste oli kyllä tasan 0,0,0 ja joku selitti että maapallon keskipiste se on siitä syystä että se on ekvaattorilinjan korkein kohta. Kuvassa keltainen viiva kuvastaa päiväntasaajan linjaa.

Klikkaa suuremmaksi

Sunnuntaiaamuna lähdetään bussilla kohti Salinasia ja siellä olisi tarkoitus asua puolisen vuotta. Jännittävää nähdä millainen paikka se on. Ennakko-odotukset ovat korkealla!

Bonairella sukeltamassa

Älä mene Bonairelle jos et sukella. Saari on kuin tehty sukeltamiseen: koko saaren ympäröi koralliriutat lyhyen uintimatkan päässä, vesi on noin 30 asteista, lämpimät kelit vuoden ympäri ja meressä hyvä näkyvyys. Muutakin mielenkiintosta nähtävää ja erityisesti tunnelmaa saarella on mutta ei-sukeltajien kannattaa varmaan sijoittaa rahansa johonkin muuhun paikkaan Karibialla.

Klikkaa suuremmaksi

Suoritettiin kumpikin Advanced Open Water -kurssi (avovesisukelluksen jatkokurssi) joten nyt voidaan esim. sukeltaa 30 metrin syvyyteen asti. Sukellettiin 30 metrissä makaavalle suurelle ja ehjälle laivalle (Hilma Hooker) jonka eräs vieläkin saarella elävä mies upotti tarkoituksella sukelluskohteeksi 30 vuotta sitten. Laiva kuului alunperin huumeiden salakuljettajille ja heideän jäätyään satimeen laiva jäi seisomaan saaren edustalle - kunnes tämä mies päätti ratkaista ongelman dynamiitin avulla. Mielettömän upea sukellus! Iso teräsrunkoinen laiva jossa mm. ehjä ohjaamohuone, lastiruumat, isot ja ehjät ropellit, paljon mereneläviä jne. Huikeaa oli myös yösukellus: tunnin ajan meitä seurasi välillä kosketusetäisyydellä lauma reilusti toistametrisiä tarpooneja (mitä lie oikeasti suomeksi, isoja petokaloja). Autettiin niitä isoja kaloja metsästämään valaisemalla pieniä kaloja taskulampuilla. Voi sitä leukojen lousketta (kova ääni oikeastikin) ja saalistajien riemua. Bongailtiin myös paljon muita hienoja otuksia kuten mustekaloja, merihevosia, enkelikaloja, sammakkokaloja , erilaisia rapuja ja vaikka sun mitä. Ainakaan mustekalaa en ollut ennen nähnyt. On se vaan hieno maailma...

Salama sytytti saarella olevan pienen öljynjalostamon öljysäiliön palamaan ja sitä roihua saikin sitten ihastella yhtäjaksoisesti 3-4 päivää. Muistaakseni öljyä paloi yhteensä 800,000 tynnyriä. Iltaisin varsinkin oli mukava istuskella rantaraitilla ja katsella vastarannalla muutaman kilometrin päässä palavaa kokkoa. Lieskat löivät todella korkealle! Kuva roihun loppupuolelta, komian savupilven se keräsi.

Klikkaa suuremmaksi

Aarre arkistojen kätköistä!

Reissuloki jäi viime kerralla pahasti kesken ja tässä on ennenjulkaisematon puuttuva lenkki Hong Kongiin asti:

Juna jyskyttää kohti Taipeita. Tän seuraavan reilun neljän tunnin matkan aikana onki hyvin aikaa päivitellä matkalokia. Lähettiin just Rueisuein kuumilta lähteiltä missä oltiin viimeiset kolme yötä. Taiwanin länsirannikkoa pitkin pääsis luotijunalla 90 minuutissa Taipeista Taiwanin eteläkärkeen, mutta täällä idässä meillä menee yli neljä tuntia vaikkei oltu edes puolessa välissä Taiwania! Ehkä vasta ”kolmasosavälissä”. =) En tiedä sit millaset maisemat siellä lännessä on mut täällä ainakin on sen verran upeeta et on sen arvosta. Toisella puolella jylhää vuoristoa ja toisella kirkasvetinen meri. Me ihastuttiin tähän maahan ja tuntuu varmasti haikealta lähteä huomenillalla. Yks parhaista paikoista missa tullu käytyä! Ei tosiaankaa etukätee arvattu et täällä ois näin kaunista! Mut joo viimeks taidettiin jäädä Thaimaahan niin jatketaanpa sit siitä.

Thaimaa

Viiminen päivä Thaimaan Raya Yailla osoittautui aika mielenkiintoiseksi. Lähettiin aamukävelylle kattelemaan saaren muita osia. Jossain vaiheessa alko kohtalaisen kova myrsky, oli kova tuuli ja sade piiskas välillä vaakatasossa. Kuljettiin pieniä polkuja pitkin viidakossa halpojen sateenvarjojen kanssa ja saatiin vaivoin poju pidettyä suunnilleen kuivana. Sateet on sentään täällä päin aina lämpimiä joten kylmä ei tule vaikka kastuisikin. Tuli myös todettua että sademetsä on nimensä mukaan parhaimmillaan kovalla sateella- tai ainakin on oikeaa tunnelmaa! Tultiin lähelle merenrantaa ja kahlattiin sateen muodostaman kolmisen metriä leveän joen ylitse. Yhtäkkiä huomattiin et oltiin autioituneella pienellä ”rantaresoltilla”. Oli muutamia bambumajoja olkikattoineen ja jonkunlainen rantaravintola. Outoa kyllä, näytti siltä et kaikki ihmiset olisi vaan yhtäkkiä kadonneet. Keittiövälineitä, avaamattomia juomalaatikoita, rantaleluja ym. lojui siellä täällä sikin sokin. Yhen bamburakennuksen katoksessa oli teltta pystyssä ja pitihän sen sisälle kurkata että näki siellä vielä olevat makuupussit ja jonkun henkilökohtaisia tavaroita. Teltta oli niin pölyinen ja repaleinen ettei sitä varmasti oltu pitkään aikaan käytetty. Tunnelma alko olla jokseenkin aavemainen vielä kun aallokko pauhas ja sade riepotteli. Jossai vaihees sit yhen rantamajan seinällä huomattiin joku ilmoitustaulu johon ihmiset oli kirjoittanu merkintöjä ja viimeinen kirjoitus oli alkuvuodelta (n 6kk sitten). Aika erikoista, mut ehkä paikka herää henkiin taas vuoden vaihteessa. Ranta oli muutenkin mielettömän hieno, hiekka oli valkeeta sateesta huolimatta ja kalliot reunusti poukamaa molemmin puolin. Siisti tunne eksyä sattumalta tällaiseen paikkaan tällaisella ilmalla! Paikkoja penkoessa olis kyllä viihtynyt pitkäänkin mut meillä ei ollu ku pari tuntia aikaa. Harmi.

Venematka saarelta Phuketiin oli myös varsin antoisa. Mentiin pienehköllä veneellä aallokossa joka oli avomerellä välillä pari-kolmemetristä. Alkuun kaikilla oli hauskaa mutta vähän ajan päästä kanssamatkustajat alkoivat taipua kaksinkerroin ku vene keikkui vähän joka suuntaan ja välillä sukelteli aallonpohjaan niin että pamahti. Pudotukset oli välillä niin kovia että häntäluuhun koski! Meillä ei kyllä kummallakaan tullu huono olo siinä kyydissä - ehkä se oli niin rajua vuoristorataa ettei ehtiny sellasia ajatella ku piti keskittyä pysymään penkillä. Kuvia olis kyl ollu hauska ottaa mut ei olis onnistunu ja olis ollu liian märkää. Mitäs poju teki matkalla? Tietenkin nukkui tyytyväisenä. Meitä oli veneessä joku kymmenkunta yhteensä ja kaikki muut ihmetteli yrjöä pidätellen että miten tuo pikkumies voi olla noin tyyni. Perille ku päästiin niin heräili sitten sopivasti. Huvittavaa oli myös että veneen puikoissa oli itse Geronimo. Tai no, joku thaimies joka näytti ihan intiaanilta pitkän mustan liehuletin kanssa. Taitamattomampi veneen käsittelijä ei kyllä olis välttämättä selvinny perille, mut tää mies veivaili varsin tyynesti isossa aallokossa. Mut pakko silti myöntää että matkalla pelotti oikeastikin ja tuli käytyä jo mielessä läpi miten toimii sitten pojun kanssa jos vene keikahtaa nurin... Välillä meinas nimittäin taitavasta ohjauksesta huolimatta horisontti nousta pystyyn.

Loppumatkasta tuli sitten valtava rankkasade ja Phuketiin tullessa kadut lainehti vedestä ja ihmiset kahlaili siellä nilkkojaan myöten jne. Taksin kuljettajaa varten meillä oli kartta hotellin sijainnista ja osoite englanniksi ja thaiksi, mutta silti tää ei tajunnu mitään ja seikkaili vaan katuja ristiin rastiin. Eipä sitten päästykään sen kyydissä perille vaan piti hypätä pois toisessa hotellissa ja pyytää sieltä joku fiksumpi kuljettamaan meidät perille. Että sellaista. Noh eipä siinä mitään. Seuraavana päivänä lennettiinkin sitten vain Bangkokiin jossa kateltiin puol päivää ja nukuttiin yks yö ennen lentoa Taipeihin.

Taiwan

Taipeissa saatiin ensimmäiseksi taas hieman seikkailla hotellia etsiessä. Otettiin lentokentältä bussi hotellin lähistölle ja oltiin pyydetty lentokentän infoa merkkaamaan meidän hotelli karttaan. Bussikuski jätti meidät sinne jollekin tielle muutaman korttelin päähän, mutta neuvoi meidät väärään suuntaan. Täällä Taiwanissa suunnistamista hankaloittaa jonkin verran se, että lähes kaikki on kirjoitettu vain kiinaksi. Opaskyltit ja jopa hotellien nimet on monesti vain kiinaksi, joten paikkoja on hieman vaikea löytää. Tiennimet on pääosin kirjoitettu myös meidän tuntemilla kirjaimilla, mutta sekään ei välttämättä auta yhtään. Nimet kun on monesti muutettu suurinpiirtein, niin että esimerkiksi ”Rueisuei” voi olla vaikkapa ”Juisui”, ”Yuishui” tai ”Ruisui” jne... Taipeissa homman teki hankalaksi se että kaikki tiennimet tuntuivat olevan samankaltaisia ja lisäksi kaikkia teitä ei ollut merkitty karttaan. Kun etsii Jingsheniä ja tuleekin vastaan Qinshenia, Chingsenia, Shinshengia, Zinshengia, Lingseniä ja vaikka Xingsheniä niin alkaa väkisin hieman pää sekoittua. Huonoa tuuri tietysti ku jää pois jollain tietyllä kadulla niin voi lähteä kulkemaan kahteen eri suuntaan, mutta bussikuski neuvoi meidät juuri sinne väärään. Muutenkin olisi ollut tekemistä hotellin löytämisessä niin tämä vielä pahensi tilannetta. No selvittiin me lopulta perille kun ensin jonkun aikaa kierreltiin katuja ristiin rastiin, mutta meinas kyl huumorintaju loppua väsyneenä rinkkoja raahatessa varsinkin kun pojukin alkoi hermostua. Eikä meidänkään hotellilla ollut näkyvää osviittaa länsimaalaisille, ovelta sisälle kurkatessa vain huomattiin että täähän se onkin! Joku varmasti (niin minäkin) miettii miksi ei kuljeta taksilla vaikka ne kuitenki on suht halpoja? En tiedä miksi. Ehkä meillä on sen verran seikkailumieltä (tai rahat vähissä) että kuljetaan mieluiten kävellen ja jos on liian pitkä matka niin paikallisilla busseilla tai millä sitten ihmiset t xvdmeneekään. Näkee ainakin ihan tavallisia paikkoja ja ihmisiä ja se on monesti kaikkein mielenkiintoisinta.

Taipeissa käytiin esimerkiksi Taipei 101 –tornissa, joten ainakin vielä vähän aikaa voidaan sanoa käyneemme maailman korkeimmassa rakennuksessa! Dubain tornia ei lasketa ku se ei oo vielä valmis. Ite torni ei ollu meidän mielestä erityisen kaunis, mutta ne näkymät! Niin ja on tornissa myös maailman nopein hissi! Taisi mennä joku 30 sekuntia että pääsi sinne 97. kerroksen tienoille. Vauhtia 16m/s jos oikein muistan. Tornin huipulla pääs koko rakennuksen kiertävälle ulkoilmatasanteelle jossa tuuli ujelsi ja päätä pyörrytti! Maisemat oli kyllä komeat. Taipeita reunustaa vuoristo ja korkealta näki hyvin esim. monimutkaiset tunneliverkostot. Varmasti Taipeissa olis varmasti tekemistä pitkäksikin aikaa mutta meitä poltteli päästä mahdollisimman pian ulos kaupungista ja maaseudulle! Pari päivää meni ihan kivasti pääkaupungissa. Saatiin sitten asiat hyvin järkättyä Taipein hotellin kanssa, johon jätettiin suurin osa tavaroista muun reissun ajaksi ja kuljettiin vaan välttämättömien kanssa. Taiwanilaiset on avoimen kiinnostuneita länkkäreistä mutta myös ujoja. Harva osaa puhua englantia ja vielä harvempi uskaltaa avata suutaan vaikka osaisikin. Sen takia asioiden selvittely on hieman mutkikasta ja kärsivällisyyttä vaaditaan mut sehän se oikeastaan on vaan hauskaa. Taipein rautatieasemalla törmättiin taas kieliongelmaan kun oikeaa laituria oli mahdoton löytää. Menin jutututtamaan neljän poliisin ryhmää joka partioi asemalla. Tervehdin ja kysyin puhuuko joku englantia. Seurasi syvä hiljaisuus ja miehet katteli toisiaan hetken aikaa. Sitten yhen miehen ilme kirkastui ja hän rohkaistui avaamaan suunsa sanomalla yes. Näytin sille sitten junalippuja ja kysyin mahollisimman yksinkertaisesti että mihin pitää mennä. Mies vastasi erittäin huolellisesti ääntäen ”downstairs, turn right” ja osoitti erästä portaikkoa. Kiittelin siinä sitten kovasti ja hyvästelin. Muut poliisit olivat aivan innoissaan kun yksi heistä selvisi tilanteesta niin hyvin ja seurasi sitten paljon naureskelua ja selkääntaputtelua! Äärimmäisen huvittava tilanne. Näytti siltä kuin englantia puhunut poliisi olisi kokenut yhden elämänsä hienoimmista hetkistä kun naama paistoi siihen malliin tovereiden suosiossa.

Taipeista junailtiin itsemme kohti Hualienin pientä kaupunkia joka on melkein puolivälissä Taiwania itärannikolla meren ja vuorten välissä. Junamatka oli todella komea! Vasemmalla puolella avautui meri ja oikealla puolella kohoili jylhä vuoristo. Juna sukelteli välillä vuoren seinämien sisälle, tuli taas puhtaan ja raikkaan näköisille merenrannoille, kulki peltojen ja pienten kylien lävitse jne. 4 tunnin matka ei tuntunut edes pitkästyttävältä maisemia ihaillessa. Hualien on pikku kaupunki ja ainaki mun mielestä varmasti yks parhaista kaupungeista joissa reissun aikana on tullut käytyä. Toisella reunalla on meri jonka rannoilta voi katella kaupungin taakse piirtyvää vuorijonoa. Kaupunki on rauhallinen eikä nähty muutaman päivän aikana kuin korkeintaan jokunen turisti. Ja muutama japanilainen turistiyksikkö. Taiwanissa japanilaiset turistit olivat aivan mahdottomia, siitä kohta lisää. Hualienissä ihmiset olivat ystävällisiä ja elämä leppoista. Käytiin siel molemmat parturissa ja ihan siedettävät kampaukset saatiin vaikkei yhteisiä sanoja montaa ollut! Kaupungin lähellä vuoristossa oli yks huikea luonnonpuisto (Taroko) jossa oli käytävä myöhemmin toisenkin kerran. Erityisen siitä tekee se että se on osittain marmorivuoristo ja joissain kohti marmoria on kuulema kilometrin paksuudelta. Joka tapauksessa näkymät oli huikeat ja esim. marmoriset joenuomat todella upeita. Esimerkiksi täällä puistossa muutaman kerran ja myös muualla törmättiin japanilaisiin turisteihin. Joka kerta kuvio oli sama: bussi saapuu kohteeseen x ja pysähtyy. Bussista virtaa ulos lauma riemukkaita japanilaisia joiden kamerat ja videokamerat laulavat jo bussista ulos tullessa. Seuraa kaoottiset 10-15min jonka aikana otetaan kymmenen tuhatta valokuvaa vuorotellen jokaisen matkatoverin kanssa (plus ryhmäkuvat) hienon maiseman edessä. Sitten joukkio juoksee takaisin bussiin ja jatkaa matkaa seuraavaan kohteeseen. Uskomatonta mutta totta. Noh asiaan. Ekalla kerralla Tarokoon mennessä hypättiin bussiin joka kulkee luonnonpuiston lävitse ja jatkaa vuorten toiselle puolelle. Mentiin kyydillä vuorilla jonkin matkaa ja sopivan näköisessä paikassa hypättiin ulos. Lähettiin seuraamaan polkua joka sukels melkein heti korkean vuorenseinämän sisälle. Luola oli monta sataa metriä pitkä ja pimeä eikä muuta näkynyt ku kaukana olevan luolansuun valo. Ilma oli kostea ja katosta tippui kylmiä pisaroita niskaan. Eikä tietenkään ollut taskulamppua mukana. Polku kuljetti sitten vuorten keskellä kirkasvetisen pienen kosken ylitse, syvää joenuomaa reunustaen, kapeni välillä ohueksi vuoren seinämällä jne... Lopulta matkan kruunas komea vesiputous riippusiltoineen ja näköalatasanteineen jossa kelpas evästää. Ei muuta kuin takaisin samaa reittiä ja nuudeliaterialle pienelle kioskille siellä missä hypättiin bussista pois. Oltiin lähteissä katottu että luonnonpuiston sisäänkäynnin edestä lähtee illalla busseja kaupunkiin. Kartta oli mukana ja aateltiin että kävellään niitä pieniä vuoriteitä pitkin bussipysäkille. Noh käveltiin ja käveltiin komeissa maisemissa ja tunnelma oli alkuun hyvä mut parin tunnin jälkeen alkoi jo mietityttämään että vieläköhän tätä on pitkästi. Ilta alko sit jo hämärtymään ja tultiin vähä levottomaks että miten tässä nyt käy. Auto tuli vastaan ja paikallinen pariskunta pysähtyi meidän kohdalla kauheasti viittilöiden ja kiinaksi selittäen. Halusivat meiät kyytiin ja viittoiltiin ja kiinaks koitettiin sanoa että kävellään. Noh ne ei meinannu hellittää ja osotteli Turoa ja näytti kauheena että hypätkää kyytiin, pyöritteli sormia korvan ympärillä että hulluja ollaan jne... Auto oli tulossa vastaan ja aateltiin että ei me nyt siihen suuntaan ainakaa mennä. Lopulta sit hypättiin kyytii ku mies näytti kartalta että se vie meiät sinne mihin oltiin menossa. Onneks mentiin kyytiin! Istuttiin auton takana lattialla kun ei penkkejä ollut. Autollakin matka jatkui ja jatkui ja pariskunta toisteli koko ajan että hulluja, ei voi kävellä jne... Se kartta viilas meitä aika roimasti linssiin, oltiin kävelty vasta n. kymmenesosa matkasta vaikka luultiin että ollaan melkein perillä! Kävellen oltais tultu perille vasta varmaan seuraavana aamuna...

Toinenkaan reissu Tarokoon ei sujunut ihan ongelmitta. Tällä kertaa osattiin suhteuttaa etäisyydet kartalle ja oltiin varauduttu ja suunniteltu patikointi oikein. Vähän ennen hämärtymistä oltiin ehkä puolen tunnin tai tunnin päässä siitä bussipysäkistä ja aateltiin pyörähtää vielä äkkiä jollain temppelillä mikä näky tieltä vähän matkan päässä. Paikka oli todella korkean kallioseinämän alaosaan rakennettu temppeli jonne oli louhittu kävelyreitti seinämän sisälle. Tosi komea viritelmä etenkin kun temppelin läpi virtasi vielä joki vesiputouksineen. Puhuttiin siinä että kohta täytyy lähteä ja jäin vielä katselemaan jotain. Yhtäkkiä huomasin että olin yksin ja perhettä ei näkynyt missään. Puhelinta ei ollut. Siellä ei kehdannut alkaa huutamaan kun yläpuolella oli kilometri pystysuoraa kallioseinämää irtolohkareineen. Tutkin kaikki kolot ja palasin sitten samaa reittiä takaisin tielle mutta ketään ei näkynyt. Temppeli oli kartan mukaan silmukan muotoisen polun puolessavälissä joka yhtyi polun molemmista päistä autotielle jota pitkin oli tarkoitus poistua vuorilta. Arvelin siinä sitten että perhe oli lähtenyt jatkamaan silmukkapolkua eteenpäin ja ovelana ajattelin että menen vähän matkaa autotietä pitkin ja kierrän polun loppupäähän ja juoksen vastaan. Kartan mukaan silmukkapolku oli yhteensä alle 1km ja ajattelin että sen kipaisee hetkessä. Kartta ei kuitenkaan kertonut että sen puolen polku oli koko matkan kiduttavaa kallionseinämään louhittua portaikkoa ensin ylös ja sitten alas. Koska tilanne oli oikeasti huolestuttava niin oli juostava kiemurtelevia kiviportaita pitkin jotka jatkui ja jatkui aina vaan jyrkkänä ylöspäin. Siinä vaiheessa oli jo myöhäistä palata. Välillä reitti oli alle metrin levyinen kaistale vuoren seinämällä ja alaspäin oli monen sadan metrin pudotus. Ei auttanut katsoa tai miettiä. Huipulla oli jokin jännittävä autio ja rapistunut luostarin tapainen jota olisi mielellään tutkinut tarkemmin mutta siinä tilanteessa täytyi kiireellä jatkaa eteenpäin jalat tuskallisesti hapoilla. Juomiset olivat toisessa repussa. Hämärä laskeutui. Juoksin rappusia alas ja alas kunnes loppuvaiheessa polku sukelsi säkkipimeään luolaan eikä muuta reittiä eteenpäin ollut. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko palata takaisin tai jatkaa eteenpäin. Hetken emmin mutta sukelsin sitten pimeyteen vaikka tilanne alkoi todella hirvittää. Hämähäkinseittejä oli runsaasti. Viisaana poikana ajattelin että koska luola on pimeä niin täytyy pitää jonkin verran ääntä että mahdolliset käärmeet ym. kaikkoavat alta pois. Luolassa oli todella hiljaista ja aloin kävelemään raskaammin ja puhelemaan jotain. Tuskin ehdin ensimmäistä sanaa aloittaa kun katosta lehahti iso parvi lepakoita jotka pyyhkivät kasvojani ohi lentäessään. Sen jälkeen päätinkin hiipiä hiirenhiljaa. Sydän hakkasi hulluna mutta koska vaihtoehtoja ei ollut niin täytyi vain jatkaa hapuilua pimeässä ja purra hammasta ja välttää panikointia. Luolasta ulostautuminen oli todella helpottava hetki ja kohta olinkin jo taas temppelillä. Tässä vaiheessa oli selvää että perhe olikin lähtenyt autotietä pitkin kohti vuoriston uloskäyntiä joten ei muuta kuin juoksemaan perään. Juoksin sen minkä uupuneena pystyi ja ehkä vartin päästä lähellä uloskäyntiä perhe löytyi. Siinä vaiheessa oli jo ihan pimeää. Bussissa vasta todella tajusi että mitä oikein oli tapahtunut. Kauhea kokemus mutta nyt kävi näin.

Kaupungissa kuultiin että n. tunnin junamatkan päässä etelään on jokin paikka missä on kuumia lähteitä. Ei muuta kun pyydettiin hotellin henkilökuntaan soittamaan johonkin majoitukseen siellä ja sopimaan kellonaika monelta hakevat juna-asemalta. Junareitin varrella oli jokin hyvältä kuulostava pieni kylä ja ostettiin sitten liput ensin sinne ja sieltä myöhemmin samana päivänä toinen lippu kuumille lähteille. Lipunmyyjä tivasi moneen kertaan että tosiaanko ollaan menossa siihen kylään ja pudisteli päätään. Kylän asemalla ei ollut oikeastaan mitään, jotain rakennuksia kyllä ja joku unelias vartija. Todella mielenkiintoinen paikka. Käveltiin siellä ympäriinsä ja kateltiin. Kauempana oli jokin vanha saha ja metsurien ja muiden työntekijöiden asuinyhteisö joka oli entisöity. Mikä huvittavinta, yhtäkkiä paikalle ilmestyi - mikäs muukaan kuin - japanilainen turistibussi ja saatiin seurata taas kerran huvittuneena 15 minuutin showta jonka jälkeen paikka oli taas rauhaisa ja autio. Paikalliset ihmiset olivat kuin eivät olisi ikinä nähneetkään länsimaalaisia ihmisiä. Lapset juoksivat perässä ja aikuiset tuijottivat ihmetellen. Illalla sitten kuumille lähteille. Paikka oli todella loistava. Pieni hotelli peltojen keskellä vuorten juurella ja vain muutama muu vieras samaan aikaan. Kylpyhuoneessa oli iso kylpyamme johon tuli vesi suoraan kuumilta lähteiltä. Ulkona sitten muita erilaisia altaita. Hotellin omistaja tuli toisena päivänä juttelemaan meille, tosin hän ei puhunut sanaakaan englantia. Siinä sitten hän viittilöi meidät autonsa kyytiin, osoitteli vuoria ym. Hypättiin sitten auton kyytiin ja mies käytti meitä ajelulla vuorilla ja käveltiin siellä metsäpoluilla jollekin riippusilloille ja vesiputouksille. Ihan siistit maisemat oli. Takaisin tullessa mies vei meidät johonkin ravintolaan syömään ja tarjosi ruoat, käytti jossain kaupassa ja vei meidät takaisin hotellille. Hauska mies, ei edes tarvinnut maksaa. Kun tarvitsi puhua jotain, hän soitti jollekin kaverilleen joka puhui hieman englantia ja siinä sitten sumplittiin että mistähän millonkin kyse. Mutta oli kyllä todella mielenkiintoista. Illalla vielä hotellilla mies tuli viittilöimään että tulkaa syömään. Hyvää hyvyyttään hän oli laittanut meille illallisen ulos, oli omat kaasukeittimet ja isot läjät kaikkea herkkuja jota paistaa ja syödä kaikessa rauhassa – ja joku mies soitti saksofonia. Yhtenä päivänä pyöräilin hotellin lähellä peltojen välisiä pieniä teitä pitkin kun 5 metrin päästä tien ylitti valtava käärme. Jos en pahasti kalavalehtele niin käärme oli 3-4m pitkä ja paksuimmillaan perusmiehen kaulan paksuinen. Jarrut pohjaan ja 15 sekuntia häkellystä. Todella mieleenpainuvia kokemuksia Taiwanista! Suuntana seuraavaksi Taipei ja sitten Hong Kong.

Taiwanista olis lyhyt matka Hong Kongiin mutta ilmeisesti Kiinan kontrollin takia lentoliput Taiwanista Kiinaan tai Hong Kongiin ovat todella kalliita. Me otettiin ensin meno-paluulippu välille Bangkok-Taipei ja menoliput Bangkok-Hong Kong. Hirveä ylimääräinen lenkki mutta paljon halvempi! Hong Kongin työharjoittelu ilmaantui Singaporen loppuhetkillä ja sinne siis päädyttiin melkosten vaiheiden jälkeen. Asunto oli ruhtinaalliset 7-8 neliömetriä ja aika lailla keskustassa. Ei todellakaan hyvä paikka lapsiperheelle mutta kaikkialla pärjää jos ei ole liian nuuka. Hong Kong on todella mielenkiintoinen paikka ja käymisen arvoinen mutta ei muuten meidän suosikkien joukossa. Hieno kokemus ja paljon muistoja kuitenkin.

Tämä kappale on jälkeenpäin kirjoitettua tekstiä ja ollaan jo Ecuadorissa joten ei jaksa noita vanhoja muistella tämän enempää. =) Tuli käytyä Hong Kongin aikana vielä esim. Macaussa ja Kiinan puolella Shenzhenissä ja Guangzhoussa mutta kirjoitetaan niistä sitten vaikka elämänkerrassa! Ecuadorin vuoro.

Reissuloki osa 2

Huh! Istahdettiin alas miettimään lokin päivitystä ja viimiseltä kahelta viikolta olis kyllä kirjotettavaa vaikka kuinka. Koitetaan jonkunlainen tiivistelmä saaha täs aikaseks. Tällä hetkellä ollaan pienehköllä Raya Yain saarella Thaimaassa, Phuketista 25km etelään. Täällä ei ole teitä, joten ei liikennettä eikä meluakaan. Mielettömän hieno paikka. Just saatiin tänään perheeseen toinen sertifioitu sukeltaja ja parit sukellukset käytiin myös yhessä...Tunnelmat katossa! Mutta jatketaan tässä matkakertomusta kuitenkin siitä mihin viimeks jäätiin eli Brunein pääkaupunkiin.

Aamulla mentiin keskustaan kattelemaan busseja ja löydettiinkin sopiva Seriaan. Just ennen bussin lähtöä törmättiinkin siellä asemalla yhteen mieheen, joka oli aiemmin kyydinny meitä. Juteltiin siinä jotain ja sattumalta tää Sam oli just lähössä viemään jotain tyyppiä sinne meidän määränpään lähistölle. Hetken aikaa mietiskeltiin että uskalletaanko mennä kyytiin niin kauas (joku 120km) mut lopulta sit hypättiin kyytiin ja saatiin varsin mukava kyyti ilmastoidulla Hondalla. Se bussi olis ollu sellanen vanha ja ilmastoimaton ja kulkenu pienempiä teitä joten meidän päätös oli lopulta iha hyvä! Matka sujui varsin leppoisasti ja pääsi näkemään Brunein maisemia laajemminkin. Mukavan näköistähän siellä oli syrjemmälläkin ja tiet Suomen tasoisia. Ajettiin ensin sinne Seriaan, mikä osoittautuikin aika autioksi kaupungiksi. Ilmeisesti siellä alueella ei ole mitään muuta merkittävää ku öljyteollisuus ja siltä se näyttikin. Jatkettiin sitten viel seuraavaan kaupunkiin Kuala Belaitiin mutta eipä sielläkään ollut sen kummempaa. Vähän aikaa pyörittiin siellä ”keskustan” autiudessa ja lähettii sit ettimään bussiasemaa. Kauan kesti selvittää paikallisten, huonosti englantia puhuvien ihmisten kanssa bussiaikataulut mutta selvisi että samana päivänä oli lähdössä yksi bussi Malesian puolelle Miriin. Aikaa oli tapettavana nelisen tuntia ennen lähtöä ja aika meinasi käydä pitkäksi rinkkaa raahatessa siinä pienessä kaupungissa! Ihan mielenkiintosta tuollasiaki paikkoja on nähä, mut ihan hyvä ettei siellä tarvinnu viettää pitempää aikaa vaan päästiin kätevästi jatkamaan... Automatkalla Sam oli varsin hauskaa matkaseuraa ja lopuks anto meille puhelinnumeronsa ja sano että ”jos tuutte joskus takas Bruneihin tai joku teidän tuttu tulee, niin ei muuta ku soittakaa Sam kuskaamaan!”.

Bussimatka oli kohtalaisen eksoottinen ikivanhalla linkkurilla jonka kyyti tuntui siltä kuin ajaisi pelkillä metallivanteilla ilman mitään iskunvaimennusta. Matka oli onneks lyhyt, parisen tuntia yhteensä tullien läpikulkemiset mukaanlukien. Raja-asemat oli kyllä myös huvittavia ja toiminta niin lepsua, että maasta toiseen saisi salakuljetettua vaikka panssarivaunuja tullin läpi jos vaan haluais! Ihmetteleekö joku sitten miksi esimerkiksi huumeiden salakuljetus on niin yleistä? Näistä maista ainoastaan Singaporessa tuntuu olevan jonkunlaista seulaa tulleissa. Huvittavaa oli myös huomata miten maisema muuttui rajan ylityksen jälkeen. Brunein puolella kuljettiin tiheiden metsien läpi ja heti Malesian puolella avautui laajat avohakkuut joka suuntaan! Noh, on siellä Malesian puolella Sarawakissa kuitenkin enimmäkseen metsää (tosin pääosin kai nuorta, kertaalleen hakattua) mutta meitä se muutos rajan tuntumassa vähä suretti silti. Miriin tultiin iltasella ennen pimeää kuitenkin ja kävi hyvä tuuri hotellin kanssa kun ensimmäinen johon käveltiin oli sopiva. Kaupunki ei sinänsä ole mitenkään erityinen, vaikka alue onkin yks tärkeimmistä Malesialle -nimittäin öljylähteiden takia. Mut lyhyen aikaa onki melkeinpä mukavinta vaan katella paikallista meininkiä. Seikkailut Borneon synkkiin sademetsiin sai jäädä myöhemmälle, koska pojun kanssa ei viitsi semmosiin hullutuksiin lähteä. Parhaat paikat ku on tosissaan kaukana kaikesta sivistyksestä ja jos jotain käy niin pois ei hetkessä pääsekään. Tarkoitus Miriin lähteissä oli hommata lentoliput sieltä seuraavaan paikkaan, mutta kävi niin että halpoja lippuja ei löytynykään mihinkään. Sen sijaan bongattiin edulliset piljetit Sarawakin toisesta päästä Kuchingista Kuala Lumpuriin niin eipä siinä sitten auttanut kuin alkaa selvittämään millä sinne pääsee. Päädyttiin sitten rohkeasti taittamaan n.700km? matka bussilla. Kuulostaako pahalta? Vielä pahemmalta kuulostaa arvioitu matka-aika 14 tuntia. Onneks yöbussi oli olemassa.

Lähettiin illalla 7 aikoihin, perillä oltiin joskus kymmeneltä seuraavana aamuna. Meiän suureks helpotukseks poju nukku käytännössä koko matkan... Me aikuset ei kyl nukuttu juurikaan, koska ilmastointi oli liian kylmällä ja penkit epämukavia, puhumattakaan rämisevästä matkanteosta. Bussi pysähty matkan varrella viitisen kertaa vessatauolle vähemmän mairitteleviin paikkoihin, joissa vessat lainehti erinäisiä eritteitä. Eräällä pysähdyspaikalla tosin koin yhden kenties hilpeimmistä hetkistäni! Pysähdyttiin keskellä yötä, ehkä kolmen tai neljän aikoihin jossain pienessä tuppukylässä. Paikalle oli kyhätty jonkunlainen taukopaikka pitkänmatkan busseja varten, oli muutamat käymälät ja joku baaritiskin tapainen. Entäs se hilpeys? Tiskin ääressä istui muutamia parkkiintuneita paikallisia äijän käppyröitä. Tupakansavu leijaili ilmassa. Äijät istu liikkumatta ja hiljaa tuijottaen ikivanhasta televisiosta -mitäs muutakaan kuin Mikki Hiiri-videota! Mustavalkoinen Mikki-filmi ajoilta jolloin se kulki vielä pelkissä pöksyissä. Hihittelin niin että oli vaikea keskittyä asioiden toimittamiseen ja tilanteen muisteleminen tuo vieläkin hymyn huulille. Tuollaista on äärimmäisen vaikea selittää tai kuvailla eikä se muihin uppoa samalla tavalla, mutta tilanne oli vain niin epärealistinen... Keskellä yötä, karskit äijät ja Mikkihiiri... Noh, se siitä. Muuten matka oli ihan mieleenpainuva, ei mitenkään mukava sillä hetkellä mutta sellainen jota on myöhemmin hauska muistella. Auringon noustessa aamulla avautui uskomattoman kauniit viidakkoiset ja usvaiset vuoristomaisemat. Loppumatka menikin mukavasti näkymiä ahmiessa. Kuchingissa oltiin sitten vain yksi yö ja jatkettiin sieltä sitten Kuala Lumpuriin.

Lennolla juttelin koko matkan jonkun eläkeläisen malesialaisen, entisen öljyfirman työntekijän kanssa. Tästä yksi asia, nimittäin Malesian palkkataso. Ajauduttiin juttelemaan palkoista ja hän kertoi kuinka vastavalmistuneet insinöörit esimerkiksi tienaa noin 200 euroa kuukaudessa, siivoojat ja muut duunarit paljon vielä vähemmän. Ylin ison firman johtaja voi tienata noin 2000 euroa. Onneksi mies ei kysynyt Suomen palkkatasoa, en olisi millään raaskinut kertoa siitä! Hävetti vaan ajatella miten tyytymättömiä me suomalaiset yleensä ollaan... Eikä Malesiassa mene mitenkään huonosti verrattuna moniin muihin maihin! Paljonkos niitä maita esimerkiksi on joissa monet elää alle dollarilla päivässä?

Kuala Lumpurista jäi lähinnä mieleen Petronasin hulppeat kaksoistornit. Tornit ei vaikuttanu kauempaa katsottuna mitenkään kummoisilta ja aateltiin et täytyyhän siellä nyt käydä ku tänne asti tultu. Onneksi mentiin lähelle, sillloin nimittäin vasta leuat loksahtaa. Lähietäisyydeltä ja tornien juurelta näky on kyllä äärimmäisen vaikuttava. Illalla tultiin viel uudestaan torneille ja pimeässä valaistuna ne oli kyllä vieläkin komeammat... Kaupunki oli ydinkeskustaa lukuunottamatta tosi rähjäinen ja köyhän oloinen. Ilma tuntui paksulta, liikenne kaoottista ja joka puolella kova meteli. Olis odottanu että Kuala Lumpur ois ollut edistyksellisempi verrattuna näihin muihin Malesian kaupunkeihin missä oltiin käyty, mutta olikin melkein päinvastoin. Ydinkeskusta tornien lähellä oli hienoa ja siistiä mutta siihen se jäikin. Siellä Lumpurissa olo oli yleisestikin paljon turvattomampi ja välillä ehkä jopa ahdistava. Kiva oli kyl käydä jossain tornissa (muistaakseni maailman 4. korkein tietoliikennetorni) vajaan 300 metrin korkeudella näköalatasanteella tiirailemassa...Oli viel kiikareita. Petronasin tornien yhdistävälle sillalle ei valitettavasti päästy niin saatiin tästä vähän lohtua. Malesiassa tulikin käytyä oikeastaan joka puolella, mutta meidän mielestä Lumpuri oli kaikkein vähiten meidän mieleen. Jos tykkäät metelistä ja meiningistä niin terve menoa, me tykättiin hiljaisemmista ja rauhallisemmista Borneon Malesian kaupungeista! Heh, hieno kokemus Lumpur kyl silti oli ei siin mitään.
Lumpurista lähdettäessä meinasi käydä köpelösti ajan kanssa. Onneks sattumalta lähdettiin kohti lentokenttää hyvissä ajoin, nimittäin meiän kellot oli jostain syystä molemmat siirtyny tunnin taaksepäin todellisesta ajasta. Kentälle tullessa luultiin viel olevan hyvinkin aikaa syödä nautiskella, mut meinaski tulla kiire ku tsekkaukset oli jo loppumassa. Tultiin illaksi Singaporeen ja aika jännä oli huomata että tuntui jollakin tapaa kuin olisi tullut kotiin. Reissussa nähtiin niin paljon kurjuutta, köyhyyttä ja erilaista elämää että Singaporen hyvät olot oli jo ehtiny unohtua. Vielä se on sanottava, että Singapore on täysin oma maailmansa täällä köyhien lähimaiden keskellä.

Singaporessa oltiin vain yksi yö, jonka jälkeen kävin koululla tekemässä kokeen, hoideltiin asioita ja lähettiin satamaan. Saatiin liput Batamiin Indonesiaan, jossa vietettiin viikonloppu lähinnä lepäillen. Paikka ei ollut kauhean miellyttävä. Joka puolella oli vielä likaisempaa kuin missään muualla ja ihmiset olivat röyhkeämpiä, miehet huuteli autojen ikkunoista ja lapset kerjäsivät ym. Muita turisteja ei nähty juurikaan, ainakaan länsimaalaisia. Moskeijoista kuului rukousjuttuja vähän väliä ja ilta-aikaan oli tuntikausia katkeamatonta miehen laulua ja mölinää. Poislähdön kanssa meinas käydä taas kalpaten. Oltiin ostettu avoin menopaluulippu ja luultiin että lautoille ei voi tehdä varauksia. Aikatauluista oltiin katsottu aamun ensimmäinen lautta, jolla olisin ehtinyt juuri ja juuri kokeeseen koululle. Edellisenä iltana sattumalta vastaanoton neiti kysäisi ohimenne että moneltako ollaan lähdössä ja että halutaanko tehdä varaus etukäteen. Mutta eka lautta olikin buukattu jo täyteen. Seuraavalla ei olisi enää mitenkään ehtinyt. Jos se nainen ei olis kysynyt mitään, oltais menty aamulla vaan sinne satamaan ja huomattu että eipäs enää mahdutakaan kyytiin... Huh. Noh, jonkun aikaa siinä sai selvitellä kunnes ratkaisu löytyi toiselta yhtiöltä ja eri satamasta. Eipä siinä, menetettiin rahat yksistä menolipuista mutta päästiin Singaporeen kuitenkin. Se lautta lähti vielä hieman aiemmin, kuuden aikoihin aamulla, mutta matka kestikin kaksi kertaa kauemmin kuin sillä millä oltiin tultu. Singaporen päässä tulikin sitten kauhea kiire, kun tullissa meni aikaa ja taksijonossa oli populaa. Kaiken lisäksi taksikuski oli täysi tampio, matka oli pitkä ja oltaisiin itse osattu suunnistaa paremmin. Silti olisin juuri ja juuri ehtinyt kokeeseen ajoissa, mutta hieman ennen koulua kuski ajoi kriittisen risteyksen ohi ja sähläsi vielä sen jälkeen muutamaan otteeseen vaikka koitettiin neuvoa sitä. Mahtoi varmaan kuskia hävettää kun länsimaalaiset turistin näköset ihmiset rinkkojen kanssa neuvoo sille tietä! Kokeeseen tulin lopulta puol tuntia myöhässä mutta sain sentään tehtyä. Kokeen jälkeen piti äkkiä hypätä taas taksiin kentälle ja sopivasti lentokoneeseen kohti Thaimaata. Singapore jäi siis taakse ja varmaan ikävä tulee vielä joskus.

Thaimaassa tultiin taas ensin Phuketiin ja tuntui hassulta kun oli taas tuttuja seutuja. Tiesi jo paikalliset tavat niin kaikki hoitui paljon sujuvammin. Oltiin yks yö Phuketissa Kata beachilla, resortissa jossa oli mielettömän iso sänky! Ei olla missään vielä niin isoa sänkyä nähty, kuin olis ollu 2 parisänkyä vierekkäin. Mikä parasta, päästiin taas nautiskelemaan thairuoista! Seuraavana aamuna kävi noutaja satamaan, josta jatkettiin muskeliveneellä tänne Raya Yaille. Tätä vois jo melkeinpä kutsua paratiisiksi. Yövytään täällä omassa bungalowissa, ikkunoista avautuu näkymät viidakkoon, meri on kivenheiton päässä. Majat on vielä korkealla ja meren ranta vieressä tosi jyrkkä. Lähistöltä löytyy vain yksi pieni kauppa, ravintola ja sukellustoimisto. Hiljaista ja rauhallista... Tänne tultiin veneellä toiselle puolelle saarta niin saatiin sieltä kyyti traktorin perävaunussa tänne majalle. Hauskaa. Tosin venäläiset raharikkaat tulivat rikkomaan rauhaa mut onneksi lähtivät myös äkkiä. Joku porho oli lennättänyt porukan tänne juhlimaan synttäreitä ja häitä. Ilotulitukset paukku moneen otteeseen ja meininki oli venäläiseen tapaan railakas. Emäntäki hurahti täällä sukeltamiseen ja tänään juuri sai kurssin suoritettua loppuun. Täällä siis sai kurssin suoritettua suomeksi suomalaisten opettajien kanssa. Samaan aikaan ei ollut muita kurssilaisia, niin sai tehokasta yksityisopetusta. Tänään saatiin viel poju jätettyä hoitoon yhelle suomalaiselle tytölle niin päästiin yhessä sukeltelemaan koralliriutoille. Oli kyllä huikeaa, voi olla kyl että sukeltelemaan täytyy päästä useamminkin!

Harmi vaan, että täältä täytyy lähteä jo huomenna pois... Olis täällä viihtynyt paljon kauemminkin. Ollaan taas Phuketissa yks yö ja lauantaina lennetään Bangkokiin. Paljastetaan jo seuraavat kohteet, kun itekin kerrankin satutaan tietämään hyvissä ajoin! Jatketaan Bangkokista sitten Taipeihin eli Taiwaniin jossa olis tarkoitus kierrellä puoltoista viikkoa. Sen jälkeen pysähytään vielä kuukaudeksi Hong Kongiin, mihin meen aloittelemaan työharjoittelua. Paljon on jo matkaa taitettu ja paikkoja nähty, mutta vielä meillä riittää intoa vaikka odotetaanki myös Suomeen paluuta. Hyvin tää reissailu sujuu pojunkin kanssa, vaikka monet sitä epäileekin ja ihmettelee! Pikkunen on kyllä kunnon soturi. Tähän mennessä nukkunut kaikki lennot sekä laiva- ja bussimatkat. Yleensä nukahtaa koneessa nousun aikana tai ennen ja herää kun on laskeuduttu. Muutenkin viihtyy tosi hyvin, tykkää kun herättää niin paljon huomiota ja ihmiset kurkkii ja juttelee. Eiköhä se oo niin että tuon ikäselle pojulle koti on siellä missä äiti ja isä. Huvittuneena ollaan mietiskelty että kuinkahan ison ekologisen jalanjäljen poju tulee saamaan ennen ekaa synttäriään... =) Nyt nukkumaan, huomenna ajateltiin herätä katselemaan auringonnousua merellä ja käydä kiertelemässä täällä saarella ennen venematkaa Phuketiin. Loki päivittyyki seuraavan kerran sitten varmaan Hong Kongissa! Täältä tähän.

Pitkästä aikaa linjoilla

Viime aikoina on hieman ollut kiireitä niin loki jäänyt vähälle huomiolle. Koitetaan tässä selittää lyhyesti viime viikkojen tapahtumia. Tätä kirjoittaessa ollaan siis Brunein pääkaupungissa Bandar Seri Begawanissa (toivottavasti meni oikein, on jokseenkin vaikeasti muistettava nimi!). Huomenna ehkä jatketaan eteenpäin mutta siihen päästään tämän kirjoituksen lopussa sitten.

Mummola tosiaan kävi kylässä Singaporessa joitakin viikkoja sitten. Oli kyllä piristävää saada suomalaisia vieraita, niitä kun ei kovin tänne päin ole eksynyt. Käytiin reilun viikon aikana muun muassa yösafarilla, Pulau Ubinin saarella, isolla mangrovesuolla pohjois-Singaporessa ja yhdessä muuten vain kiertelemässä ja katselemassa Singaporea. Vieraiden käynnin aikana tuli myös vihdoin maistettua paikallista erityisherkkua, kalanpäätä currykastikkeessa. Niin ja se on semmonen iso, lautasen kokonen nuppi eikä mikään sintti.

Vieraiden lähdettyä muutamat päivät menikin kouluhommissa ja muuten vain valmistellessa lähtöä kun vuokrasopimus oli loppumaisillaan. Erinäisten sekaannusten ja aikataulujen muutosten takia erehdyimme vahingossa sulkemaan kämpästä sähkö- ja vesiliittymän liian aikaisin. Oltiin perjantaina päivälevolla kun yhtäkkiä ilmastointi lakkasi toimimasta eikä kämppään tullut vettä. Kahdestaan muutoin olisi voinut sinnitellä, mutta pojun kanssa kyllä tarvii ilmastoinnin ja vettä. Keksittiin sitten jotenkin lähteä evakkoon Malesiaan Johor Bahruun, joka on siis Singaporen pohjoispuolella yhden sillanylityksen päässä. Pakattiin kaikki tavarat pikavauhtia, siivottiin kämppä ja lähdettiin matkaan. Sähköt katkes joskus kolmen aikaan mutta oltiinki sitten jo iltayhdeksän aikoihin päädytty rajan taakse. On aika huvittavaa miten erilainen maailma voi olla yhden sillan toisella puolella. Malesian mittapuulla Johor on yksi rikkaimmista alueista, mutta yleisen siisteyden, elintason ja kaiken muun kannalta ei ole mitenkään verrattavissa Singaporeen! Ilma tuntui pölyiseltä ja tunkkaiselta, liikenne oli kaoottista, yleisilme sottainen ja köyhähkö. Mutta kuitenkin tunnelma on paljon leppoisampi ja rennompi kuin Singaporessa, ihmiset ovat ystävällisempiä ja hymyilevät ja tervehtivät. Otettiin viikonloppu rennosti, käytiin vähän shoppailemassa, käveltiin vain ympäriinsä ja syötiin hyvin. Hintataso siellä sillan toisella puolella on jo huomattavasti halvempi. Esimerkkinä, universaali elintasomittari eli Big Mac -aterian hinta on Singaporessa 3,30€ ja Malesiassa 1,60€. Hintaero pätee aika lailla kaikkeen muuhunkin.

Viikonlopun jälkeen vietettiinki Singaporessa vain kolme päivää suorittamassa loppuun koulun viimeiset projektit ja esitelmät sekä valmistautumassa lähtöön. Koulussa menee hieman erikoisesti lukukauden lopun aikataulut, kouluhommat on saatu jo tehtyä hyvissä ajoin ja ennen kokeita on nyt pari viikkoa tyhjää, siks voidaanki reissailla. Palataan siis Singaporeen 21.8-24.8 lopputentteihin, jonka jälkeen vaihto on suoritettu!

Viikko sitten keskiviikkona lennettiin Borneon saarella Kota Kinabaluun Malesiaan. Olin varannut pari päivää aiemmin paikan sukelluskurssille eräälle saarelle KK:n lähelle jo torstaista lähtien. Oltiin perillä hotellissa keskiviikkona puolen yön aikaan ja seuraavana aamuna piti olla KK:n satamassa kahdeksalta. Poju ja mamma jäi hotellille nukkumaan ja päädyin ite pienen seikkailun jälkeen satamaan. Sukelluskurssi pidettiin siis varsin eksoottisella saarella, jolla ei ollut käytännössä muuta kuin sukelluskeskuksen tilat ja muutama alkeellinen majatalo. Sukelluskurssi oli siis kauan himoittu laitesukelluksen avovesikurssi, jolta saa perustaidot ja todistuksen joka pätee joka puolella maailmaa. Pystyy siis sukeltamaan itsenäisesti ja vuokraamaan välineitä. Kurssi kesti neljä päivää ja oli kyllä äärimmäisen hieno kokemus! Loppupuolella päästiin kunnolla ihastelemaan koralliriuttoja ja kaikkia niitä miljoonia toinen toistaan ihmeellisempiä kaloja ja kasveja. Muutoin kurssilla käytiin läpi teoriaa, harjoiteltiin yleisiä sukellustaitoja ja myös hätätilanteiden varalle. Oli kyl alkuun hieman jännittävää kun meren pohjalla harjoiteltiin varusteiden riisumista, kaverin kanssa vuorotellen hengittämistä, vuotavasta happiletkusta hengittämistä, sitä miltä tuntuu kun happi loppuu tai kun sukellusmaski irtoaa jne... Pojun takia ei voitu yhtä aikaa suorittaa tätä kurssia, mutta aiotaan käydä jossain toisessa paikassa että emäntäkin sais suoritettua sen! Muutoin Kota Kinabalu on varsin viihtyisä kaupunki. Yleisilme on ränsistynyt, sotkuinen ja köyhä mutta jotenkin vaan mukava. Ihmiset on yleisesti ottaen tosi ystävällisiä ja elinrytmi verkkaista. Sivukujilla juoksentelee jättikokoisia rottia ja muita karmeita otuksia, mutta mitäs pienistä... Katkera pettymys oli kun jouduttiin jättämään väliin Kinabalu-vuorelle kiipeäminen! Vuoren huipulle 4 kilometriin patikoi kuulema helposti 2 päivässä, mutta pojun takia ei viitsitty lähteä kun ilma on kuitenkin jo niin ohutta ja huipulla kylmä... Harmillista, mutta joskus toiste sitten.

Kinabalusta hypättiin sitten laivaan kohti Bruneita. Eihän sitä voinut jättää väliin kun matka kestää yhteensä noin 7 tuntia yhden pysähdyksen kanssa ja maksettiin lipuista yhteensä noin 20€. Varsinkin ensimmäinen laiva oli pieni ja kyyti keinuvaa niin podettiin pientä matkapahoinvointia mutta ei onneksi laatta lentänyt. Ennen Bruneita katottiin netistä muutamia hotelleja mutta ei saatu tai ehditty varata mistään majoitusta. Otettiin yhden lupaavan hotellin nimi vain ylös ja luotettiin onneen! Satamaan tultiin kolmen aikoihin päivällä, josta huvittavan tullitarkastuksen jälkeen (”Mitä teillä on laukussa? onko alkoholia? saanko katsoa? selvä.”) hypättiin pieneen 20 hengen bussiin ja tultiin pääkaupunkiin Bandar Seri Begawaniin neljän aikoihin. Kuljeskeltiin ja ihmeteltiin jonkin aikaa kunnes käytiin pyytämässä jostain infosta karttaa. Neiti ystävällisesti näytti kartalta missä meidän hotelli sijaitsi. Käytiin sitten syömässä, ostettiin vähän evästä ja lähdettiin kävelemään, vaikka nainen kyllä sanoi että hotellille ei voi kävellä. Ilmeisesti lähinnä kuuman ilmaston takia täällä päin (sama on Singaporessa ja Malesiassa) ihmiset ei kävele juuri mihinkään, joten saattavat sanoa lyhyestäkin matkasta ettei sitä pysty kävelemään. Lähettiin siis suunnistamaan kohti naisen osoittamaa paikkaa jalkaisin. Jalkakäytävät ovat kyllä erittäin hyviä, mutta jostain kumman syystä niitä pitkin on hankala päästä yhtään mihinkään. Leveiltä näyttävät käytävät saattavat vain yhtäkkiä loppua kesken ja joskus pitkäänkin käveltyään saattaa huomata ettei pääsekään enää eteenpäin. Samoja kokemuksia oli kyllä Singaporestakin monta kertaa... Hieman ärsyttävää. No käveltiin ihan rauhassa, mutta suunnilleen puolivälissä matkaa kartta lähti sillalla tuulen mukaan. Luotettiin kuitenkin muistiin ja jatkettiin suunnistusta. Seuraavaksi hämärtyi ja alkoi satamaan vettä. Kaiken lisäksi kun luulimme jo olevamme aivan hotellin lähellä, jouduttiin tällaiseen äsken mainittuun umpikujaan, jostai ei päässyt kerrassaan mitenkään lävitse. Kohdalla sattui olemaan myös iso moottoritieliitttymä ja jalankulkijoille ei ollut minkäänlaista keinoa päästä yli, ali tai ohitse. Ihmeteltiin hetken aikaa ja oltiin jo lyömässä hanskoja tiskiin kun saapui pelastava enkeli. Joku mies pysähtyi autolla ja tarjosi kyytiä hotellille, oli kuulema ajanut jo aiemmin ohi ja ilmeisesti oli katsonut säälivästi että me raukat rattaiden ja rinkan kanssa sateessa ei kyllä selvitä. No, hypättiin iloisella mielellä kyytiin mutta ihmeteltiin kun huomattiin että mies lähti ajamaan aivan eri suuntaan ja matka vain kesti ja kesti. Saavuttiin kuitenkin hotellin pihaan ja selvisi että se ystävällinen nainen oli neuvonut meidät aivan väärään paikkaan. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, koska täällä päin ihmiset eivät yleensäkään osaa neuvoa tietä mihinkään. Ja aasialaisiin tapoihin kuuluu, että mihinkään ei voi sanoa ”en tiedä” vaan neuvovat pätevänä vaikka eivät tietäisi asiasta yhtään mitään. Vaikka päästiin hotellille illaksi, niin piti vielä jännittää että oliko tilaa koska ei oltu varattu mitään. Olihan siellä ja täällä ollaankin vielä ainakin tää seuraava yö! Pientä seikkalua mut ei mitään vakavaa, ihan hauskaa oli.

Paikkana tää on meidän mielestä tosi mielenkiintoinen, mutta jos kysyt keneltä tahansa keskivertoturistilta, niin sanoo että Bruneissa ei riitä tekemistä kuin yhdeksi tai kahdeksi päiväksi. Samaa sanotaan kyllä Singaporestakin. Uskooko joku sitten näitä puheita? Ei kannatakaan. Bruneissa alkoholi on täysin kielletty, mikä on varmasti suurin syy miksei turistit täällä viihdy. Tavattiin tänne matkalla ollessa muutamia turisteja jotka oli tulossa täältä pois ja kaikki valittelivat miten tylsä ja hiljainen paikka tää on. Eräs jenkkipariskunta varoitti just että elkää tuhlatko aikaa kuin yksi tai kaksi päivää koska siellä ei ole mitään tekemistä. Ei varmasti olekaan jenkkituristeille. Täällä on äärimmäisen hiljaista ja rauhallista. Autoja kulkee isoilla teillä paljon, mutta muutoin esimerkiksi kaupungilla tai oikeastaan missä vain ei juurikaan ole ihmisiä. Turisteja ollaan nähty vain muutamia. Suurin osa ihmisistä on muslimeja, mutta Brunei on erittäin suvaitsevainen eikä muita katsella yhtään pahalla. Kaikki tuntuvat ystävällisiltä, hymyilevät, tervehtivät ja tulevat juttelemaan helposti. Ainakin neljä kerta kertaa autoilija on pysähtynynyt ja kysynyt tarvitaanko kyytiä johonkin. Tänään hypättiin jonkun avuliaan miehen kyytiin, kun oltiin taas hieman hukassa näiden onnettomien jalankulkuteiden verkostojen kanssa. Muutoinkin täällä on varsin siistiä, monia upeita moskeijoja ja paljon koskematonta luontoa. Ilmeisesti joku 70% ainakin Bruneista on koskematonta sademetsää. Täällä näillä on niin paljon öljyä ettei ole tarvinnut kajota sademetsiin.

Bruneissa on ilmeisesti sulttaanin valta periytynyt jo 600 vuoden ajan ja vieläkin se on siis ylin hallitsija. Brunein sulttaani joka on siis: His Majesty Sultan Haji Hassanal Bolkiah Mu’izzaddin Waddaulah Ibni Al-Marhum Sultan Haji Omar ’Ali Saifuddien Sa’adul Khairi Waddien, Sultan and Yang Di-Pertuan of Brunei Darussalam – on maailman rikkain mies ja tosi arvostettu täällä. On kyllä nimellä paiskattu, mietin että kuuluukohan kansalaisvelvollisuuksiin muistaa koko tuo litania ulkoa? Lehdet monesti mainitsee vielä koko nimen! Jokaisessa kaupassa (ja kai kodeissakin) on keskeisellä paikalla kuva hallitsijapariskunnasta. Sanomalehdissä etusivut ja muutkin tärkeimmät sivut käsittelevät joka päivä sulttaania, oli asia sitten merkittävä tai ei. Tämän päivän lehdessä esimerkiksi oli etusivun ja muiden sivujen lisäks kokonainen aukeama täynnä kuvia sulttaanista, joka oli ottanut osaa johonkin tapahtumaan. Jokaisessa kuvassa oli kuvatekstinä jotain tyyliin ”hänen majesteettinsa katselee lentokoneen pienosmallia”, ”hänen majesteettinsa kättelee sitä ja sitä”, ”hänen majesteettinsa seisoo” ja niin edespäin. Meille riittää kyllä hupia mutta täällä hallitsijan pilkkaaminen on ilmeisesti erittäin vakava rikos...Toivottavasti ei rankaise tästä blogista!

Huomenna siis yritetään päästä Brunein toiseen päähän Seriaan tai Kuala Belaitiin. Kuulema näihin kaupunkeihin kulkee busseja, mutta ei olla saatu varmistusta siitä oikein mistään. Täällä on vissiinkin yks maailman korkeimmista yksityisautoilun rosenteista niin ei ihmiset tiedä julkisista mitään ja julkisten verkosto on olematon. Ajaisin kyllä minäkin omalla autolla ku diesel maksaa 15 eurosenttiä litra ja bensa 30 senttiä. Takseja ei näy juuri koskaan ja bussit on ainoa kulkuväline autojen lisäksi ja bussejakin siis kulkee tosi vähän. Mennään aamulla keskustan asemalle ja katotaa josko me päästäs jotenkin sinne! Ilmeisesti näiden kaupunkien suuntaan kulkee kaks bussia päivässä, mutta saa nähdä. Jos ei päästä niin keksitään sit jotain muuta. Palataan taas asiaan, peukut pystyyn! Kirjoitus saattaa vaikuttaa hieman hätiköidysti kirjoitetulta, mutta hei – niin se onkin! ;)