Hyvää Joulua!

Pukkia odottelemassa aatonaattona. Suurenna

Hyvää Joulua kaikille sinne Suomeen ja muuallekin! Meillä on tänä vuonna hieman erilainen Joulu kaukana kaikesta totutusta.

Ollaan nyt Costa Ricassa Zancudo Beachilla, lähellä Panaman rajaa. Kylä on pieni ja hiljainen, vaikka asuu täällä n. 500 asukkaan joukossa aika paljon erityisesti amerikkalaisia eläkeläisiä. Hiekkaranta on villi, tyhjä ihmisistä ja rannalta ei näy yhtäkään rakennusta, ainoastaan palmumetsää. Viivytään Joulun yli amerikkalaisen perheen omistamassa majapaikassa, jossa on vain 2 vierasmökkiä ja toinen niistäkin on tyhjä. Sallittiin itsellemme vähän luksusta juhlapyhiksi, majapaikka on tämän reissun aikana ylivoimaisesti tasokkain! Paikan yhteydessä on myös pieni ravintola ja he ovat luvanneet järjestää amerikkalaisen jouluaterian 24. ja 25. päivä! Ei se suomalaista ehkä voita mutta maistuu varmasti. Muuten joulutunnelmasta ei ole tietoakaan, lämpöä on +35 ja aurinko paistaa, läheiset ovat kaukana. Ei ole edes suklaata! Yritetään se puute paikata huomenna kun käydään aamulla veneellä lähimmässä kylässä, josta huhun mukaan voisi löytyä sveitsiläistä suklaata! Siinäpä siis urakkaa Jouluaatoksi! Palataan puolen päivän jälkeen, rauhoitutaan joulunviettoon ja odotetaan ilta-ateriaa.

Matka tähän kauniiseen paikkaan oli mielenkiintoinen. Matkustettiin Panaman Davidista noin 60 kilometriä tänne Zancudolle, lähdettiin aamulla liikkeelle 7:30 ja saavuttiin perille klo 15:00. Meni siis yli 7h ja kuljettiin viidellä eri kulkuvälineellä. Odotteluihin meni ehkä kolmisen tuntia joten varsinaisiin auto/bussi/taksimatkoihin meni käsittämättömät  4h 60km matkalla! En ole ikinä nähnyt missään niin surkeita teitä kuin täällä Costa Rican puolella. Heti rajanylityksen jälkeen alkoi monttuiset, joskin päällystetyt tiet. Ajaminen oli yhtä pujottelua, koska toinen toistaan isompia monttuja oli 10 metrin välein. Välillä kuopat katkaisivat tien melkein laidasta laitaan mutta aina jostain, vähintään ojanpenkasta pääsi puikahtamaan. Vastaantuleva liikenne oli aika villin näköistä, kun autot poukkoilivat kovaa vauhtia puolelta toiselle, etsien sopivaa reittiä tiellä, jossa reikää näytti olevan yli puolet pinta-alasta. Tiet huonontuivat entisestään mitä pidemmälle korpeen tultiin. Suurin osa matkasta oli hiekkateitä. Tavallisella henkilöautolla ei pääsisi mitenkään tänne asti vaan on pakko olla maasturi tai ainakin neliveto ja iso maavara. Liioittelematta hölkkäämällä olisi päässyt perille nopeammin, koska autot joutuivat kiipeilemään ja laskettelemaan kävelyvauhtia suurimman osan matkasta.

Myös rajanylitys oli kaikkein omituisin ja sekavin mitä tähän mennessä on kokenut. Rajan puolelta toiselle pystyisi kuka vain kulkemaan vapaasti ja vahingossakin. Rajalla on jonkinlainen pieni kylä ja jossain näkymättömässä kohdassa Panama vaihtuu Costa Ricaksi. Ei ole aitoja, portteja, kontrollia, ei mitään mitä voisi kuvitella! Todella hämmentävä paikka. Rajan ylittäjät joutuvat itse huolehtimaan että hankkivat asianmukaiset leimat passeihinsa - en tiedä mitä voisi tapahtua jos myöhemmin jäisi kiinni maassaoleskelusta ilman leimaa. Immigraatio ja emigraatio - "kioskeja" sai tosissaan etsimällä etsiä. Ensin löydettiin pienii luukku, jossa luki Panamasta poistuminen ja otettiin siitä leima passeihin. Käveltiin kylässä eteenpäin ja kohta löydettiin toinen luukku, jossa luki Costa Ricaan sisääntulo. Taas leimat paperiin ja näin oli virallisuudet hoidettu. Ei kerrassaan mitään kontrollia, ei edes matkatavaroita tarkasteta missään. Löysin vartijan ja kysyin mistä voisi vaihtaa rahaa. Siellä täällä kulki miehiä olkalaukkujen kanssa ja he olivat  uulema rahanvaihtopisteitä. Täytyi varmistaa uudestaan vielä eri vartijalta että uskaltaako niiltä tosiaan ostaa Coloneja (Costa Rican raha),  mutta niin vaan... Kaikinpuolin omituista touhua!

Täällä ollaan siis joko 26 tai 27 päivään asti ja sen jälkeen kaikki on vielä avoinna. Mahdollisesti palataan sitten taas Panaman puolelle mutta kuka tietää. Katsotaan mihin päädytään!

Nopea tilannepäivitys

Rantaleijona. Suurenna

Playa de las Lajas, Panamá. Palmuilla reunustettua hiekkarantaa silmänkantamattomiin molempiin suuntiin, ei muita ihmisiä näköpiirissä. Lämpöä reilusti 30 astetta, mukava aallokko lyö rantaan. Tyyni Valtameri kivenheiton päässä kämpästä ja hiekka alkaa jo ulko-oven edestä. Täydellistä? Valitettavasti ei aivan, nimittäin juuri äsken kun pimeän tullen palattiin kämpälle ja sytytettiin valot niin nähtiin - yllätys yllätys - torakoita. Hyh, isoja ja mehukkaita, samanlaisia kuin Singaporessa. Listittiin kaksi ja toiset kaksi ajettiin ulos, yhden kohdalla tuli hutilyönti ja saatiin saaliiksi vain jalka. Että osaakin olla vastenmielisiä otuksia! Onneksi nukutaan yläkerrassa ja täällä ei ole nähty yhtäkään, ainakaan vielä. Harkitaan vakavasti majapaikan vaihtoa, se olisikin sentään nyt helppoa koska asustellaan hotelleissa ja hostelleissa.

Olisi mukava pitää blogia ajantasalla ja kirjoittaa kaikki parhaat jutut ja kuulumiset mutta kun ei vaan ehdi ja silloin kuin ehtisi niin ei huvita. Koitetaan tässä tehdä katsaus viime aikojen tapahtumista!

Päädyttiin lähtemään Ecuadorista aiemmin kuin oli tarkoitus. Työsopimus oli virallisesti vuoden loppuun asti ja oltiin vain suullisesti puhuttu että voitaisiin jatkaa maaliskuuhun asti. Työpaikan väen mokan takia viisumin jatkaminen olisi tullut yllättäen todella kalliiksi. Ehdotin sitten että mitäpä jos säästettäisiin ne rahat ja mentäisiin sen sijaan Panamaan ja jatkaisin sieltä käsin töitä vuoden loppuun. Noh, täällä sitä nyt sitten ollaan!

Salinasin keikka oli kyllä viimeisen päälle mielenkiintoinen ja matkaan tarttui kohtalaisen hyvä kielitaito, paljon hienoja kokemuksia ja uusia ihmissuhteita. Lähtö varmistui keskiviikkona ja lähdettiin kylästä jo perjantaina joten harmillisesti ei edes ehtinyt hyvästellä kaikkia. Itselle ei sillä toisaalta ollut niin väliä mutta ecuadorilaiset tavallisesti hyvästelevät piiitkän kaavan mukaan. Vaikka kyseessä olisi vain kahdenkeskinen hyvästely niin siihen tuntuu kuuluvan vähintään pienimuotoinen puhe kummaltakin osapuolelta, kerrotaan toisen parhaat puolet ja mitä ystävyys on merkinnyt jne. Etenkin työpaikoilla ”seremonia” on todella virallinen ja nolostuttava! Itse tosin pyysin että eivät järjestäisi mitään tilaisuutta, koska aiemmin olin ottanut sellaisiin osaa ja se on suomalaisen näkökulmasta todella kiusallista vaikkei itse olisikaan päätähti.

Lähtöpäivänä muutaman suomalaisen meikäläisen reppureissaajan oli tarkoitus tulla Salinasiin (oltiin tutustuttu niihin aiemmin Ecuadorissa) pitämään pikkujouluja meidän kanssa. Aamupäivällä soittivat että eivät pääsekään tulemaan, johon vastasin että me sitten tullaan sinne. Otin heidän hotellin nimen ylös, pistettiin kaikki kamat kasaan ja parin tunnin päästä oltiin jo matkalla Riobambaan 3h päähän. Adíos Salinas! Ecuadorissa tottui siihen että täytyy olla joustava, koska suunnitelmat muuttuvat aina ja etenkään aikatauluilla ei ole mitään väliä. Oli kyllä hienoa olla suomalaisten nuorten kanssa pitkästä aikaa. Vietettiin lauantai yhdessä erään paikallisen perheen luona, teurastettiin pari marsua, saunottiin (niillekin oli aiemmin yksi suomalainen poika tehnyt saunan) ja syötiin. Anteeksi vain Hikaru ja Haru, tai mitkä ne meidän lemmikkimarsujen nimet olivatkaan... Liha ei ollut edes kovin hyvää, tulipahan kuitenkin maistettua alueen perinneruokaa.

Päivällinen. =( Suurenna

Ecuadorissa on merkillinen kaupunki nimeltään Cuenca, joka on pala kolonialistista Eurooppaa syrjässä vuoristossa. Aivan kuin olisi Keski-Euroopassa, tyypillisiä kivitaloja, mukulakivikatuja, paljon kahviloita jne. Ja kuulema yhteensä 52 kirkkoa! Riobambasta oli tarkoitus lähteä Cuencaan todella aikaisin sunnuntaiaamuna ja mainitsin asiasta hotellin työntekijälle. No, herättiin siinä puoli viideltä ja pistettiin kamat kasaan. Kannoin kamat alas mutta ulko-ovi olikin lukossa. Aulassa lojui iso läjä kaljapulloja ja hotellimies oli arvatenkin sammuneena jossain piilossa. Pengoin paikkoja hotellilla ja koitin soitella puhelinnumeroihin jne... Kyllä nimittäin ärsytti kun ei päästykään hotellista ulos kun oltiin vartavasten herätty keskellä yötä. Ei auttanut kuin mennä takaisin nukkumaan ja toivoa että ovet avataan ennen seuraavaa bussia.

Cuencassa viivyttiin pari yötä ja tiistaina meidän täytyi jo matkustaa Guayaquiliin, josta lento lähti aikaisin keskiviikkoaamuna. Bussimatkan piti kestää 3-4h mutta lopulta siinä menikin yli 6 tuntia! Me ei ikinä matkusteta tai liikuta ulkona pimeän aikaan ilman erityistä syytä mutta bussin viivästymisen takia tultiin terminaaliin vasta iltakahdeksan aikaan. Onneksi meidän ”vakkarihotellissa” Guayaquilissa oli tilaa, rojahdettiin sängylle nukkumaan ja taas neljältä ylös ja lentokentälle.

Panama City - "sivistyksen" parissa. Suurenna

Lennettiin Panama Cityyn jossa meitä oli vastassa kuljettaja viemään meidät majapaikkaan, luksusta! Hän kertoi heti että ihmeellisesti siellä on satanut jo 24h putkeen ja sade jatkui vielä toiset 24h meidän saapumisen jälkeen. Kohta Panaman kanava suljettiin tulvimisen takia ja maa julistettiin hätätilaan. Jo toinen maa joka julistetaan hätätilaan heti kun me saavutaan, alkaa pikkuhiljaa tulla syyllinen olo... Paljon ihmisiä kuoli maanvyöryissä ja tuhannet menettivät kotinsa. Panama Cityn yhdellä pääväylällä ”tiesilta” romahti kun virtaava sadevesi kaivoi rakenteiden alta maat pois. Liikenne oli aivan tukossa ja bussiterminaalissa oli tuhansia ihmisiä jonottamassa poispääsyä. Heti kun lähdettiin kävelylle hotellilta, Turo putosi sadevesiviemäriin koska joku idiootti oli rakentanut, ehkä tietämättään, ansan viemärinkannesta. Selvittiin säikähdyksellä! Sade ropisi joten me voitiin hyvällä omallatunnolla shoppailla valtavan kokoisessa ja halvassa ostoskeskuksessa. Panama Cityssä täytyy olla yksi surkeimmista suurkaupunkien joukkoliikenteistä. Bussit ovat kyllä kieltämättä tyylikkäitä ja omalaatuisia ”punaisia paholaisia”, eli käytännössä ikivanhoja jenkkien koulubusseista yksilöllisesti tuunattuja amisbusseja. Penkit ovat ahtaat, sontaiset ja epämukavat. Kyyti on kovaa ja möykkyistä, kerran kuski karautti rennosti liikennetöyssyistä läpi ja me matkustajat kolautettiin päämme kattoon. Ovetkin kuskit avaavat alkeellisilla mutta hauskoilla mekaanisilla vivuilla.

Cityssä oltiin muutama päivä ja lähdettiin sitten kohti väljempiä vesiä, päämääränä David 500 kilometrin päässä lännessä. Jaettiin 8h matka kahteen osaan ja yövyttiin puolivälissä jossain pikkukaupungissa. Bussimatkat täällä maksaa 2-3 kertaa enemmän kuin Ecuadorissa, mutta 8h matka maksaa kuitenkin silti vain noin 15 dollaria per henkilö. Matkan aikana näki hyvin käytännössä sen, että Panamassa suurin osa alkuperäisistä sademetsistä on hakattu. Viljelyksiä, peltoja, matalaa pusikkoa ja välillä nuorta metsää siellä missä kuuluisi olla viidakkoa. Ainoastaan luonnonsuojelualueilla ja itäisessä korvessa Kolumbian vastaisella rajalla on koskematonta alkuperäistä sademetsää. On täällä silti paljon luontoa ja eläimiä. Erään toisen, reilun tunnin kestäneen bussimatkan aikana maaseudulla bongailin ikkunasta kotkia/haukkoja. Lyhyen matkan aikana laskin niitä 26 yksilöä!

David on kuulema Panaman kuumin kaupunki. Hyvin mahdollista, mutta me ainakin saatiin ensi töiksemme kahlata kaduilla polvia myöten vedessä. Satoi kovasti ja viemärit eivät pysyneet touhussa mukana. Majoituttiin hostelliin jossa oli uima-allas ja ostettiin Turolle uimakavereiksi kumiankkoja. Se on kyllä melkoinen vesipeto ja sitä on vaikea saada vedestä pois kerran kun sinne pääsee! Sateesta huolimatta kaupungissa oli kyllä kieltämättä silti ihan riittävän lämmin.

Tuli Annan synttärit, lähdettiin viidakkoon. Myös Panaman busseissa on sama ärsyttävä tapa kuin Ecuadorissa, nimittäin täyteen ahtaminen. Bussit monesti odottavat että jokainen kuutiometri on ahdattu täyteen ihmislihaa ennen kuin lähtevät liikkeelle. Maksimoidaan tuotot, minimoidaan matkustusmukavuus. Meidän päämäärä oli matkan varrella, joten kuski armollisesti otti meidät kyytiin sillä ehdolla että suostuttiin surkeimmille paikoille seisomaan. Eipä siinä muu auta ja tähän tottui jo Ecuadorissa. Omat henkilökohtaiset reviirinsä saa kyllä unohtaa jos haluaa matkustaa näissä latinomaissa. Kohteena oli eräs vaatimaton ecolodge luonnonpuiston sisällä. Onnistuttiin jäämään bussista pois oikeassa kohdassa polun varrella josta piti patikoida majapaikkaan. Tietä ei ollut perille asti. Vettä satoi koko viidakkoreissun ajan, pois lähtiessä aurinko alkoi paistamaan. Ei haitannut meitä, eipähän ollut moskiittoja. Majapaikka oli alkeellinen, mutta paikka upea! Litimärkänä vaeltelu sademetsässä kaatosateessa oli omalla tavallaan hieno kokemus ja viidakossa oli siisti tunnelma.

Samoilemassa. Suurenna

Lodgen omistaja on tarantellojen keräilijä ja sillä oli purkeissa näitä isoja karvaisia hämähäkkejä. Ihania... Rikoin heti ensimmäisenä aamuna viidakon sääntöä numero yksi, eli tarkista aina vaatteet ja kengät ennen kuin puet ne ylle. Noo aamulla puin ja kävin huussissa ja mentiin tekemään aamupalaa. Kohta aloin ihmettelemään että mikäs roska se kengässä ahistaa. Otin kengän pois, ei näkynyt mitään. Katsoin sukkaa - yääh! Iso, jalkapohjan reunasta toiseen ulottuva hämähäkki, onneksi sentään kuoliaaksi liiskaantuneena. Opin läksyni, mutta ei minusta ole vielä Indiana Jonesiksi. Ruokalaterassin reunoilla oli kolibrien juottopaikkoja ja niitähän siinä pörräsi vähän väliä ryystämässä, hienoja lintuja! Laittoivat myös päivittäin hedelmiä eräälle tasanteelle, jossa kävi vierailemassa olingoja ja cacomistlejä. Omistajilla oli myös lemmikkinä kesy kinkajou eli pieni hunajakarhu jonka kanssa sai leikkiä. Turo tykkäsi kovasti!

Kolibri. Hankala saada kuvaa, ovat niin nopeita! Suurenna

Sittenpä jo tultiinkin tänne nykyiseen paikkaan rannalle. Aloin itse vihdoinkin opettelemaan surffausta mikä osoittautui aika haastavaksi hommaksi! Tuossa rannalla on varsin sopivat aallot sen opetteluun. Turo viihtyy kun saa leikkiä hiekalla ja vedellä ja Anna varsinkin viihtyy kun täällä on tosi kuuma, aurinko paistaa ja on loputon rauhallinen biitsi. Ei me täälläkän kovin kauaa varmaan viivytä mutta nautitaan toistaiseksi. Kun vaan ei olisi niitä torakoita...

Jatkoa: paratiisisaari

Guayaquilista on päivästä riippuen vähintään 5-6 tunnin matka (todennäköisemmin muutama tunti enemmän) Salinasiin joten toipilaana ei olisi jaksanut istua bussissa. Sairastumisen aikaan oli siis yleistä lomaa ma-ke, joten otin vapaata loppuviikon ja heti kun olo salli niin mentiin Puerto Lopeziin joka on pieni kalastajakylä hiekkarantoineen. Paikalliset kalastajat raahasivat veneistään mukavannäköisiä saaliita - parimetrisiä miekkakaloja ja isoja tonnikaloja ym.

Linnut söivät tuossa miekkakalan miekkaa. Suurenna

Yksi päivä kuljettiin brittipiraatti Sir Francis Draken jalanjäljissä etsimässä hänen tarun mukaan piilottamaa hopea-aarretta Isla de la Platalla (”hopeasaarella”) ja seurailtiin saaren ainutlaatuisia lintuja. Aarretta ei löydetty mutta paikka oli unohtumaton. Saaren ekosysteemi on liikuttavan ihana, suorastaan käsittämätön. Eristyksissä oleva pieni ja karu saari on kuin paratiisi kolmelle siellä asuvalle lintulajille. Yhtä lajeista on jäljellä enää vain noin parikymmentä yksilöä, toista lajia vain joitakin satoja ja kolmatta lajia edustaa muutama tuhat yksilöä. Mitään näistä ei ole missään muualla. Näistä yleisin eli suunnilleen sorsankokoinen ”sinijalka” on todella suloinen.

Uros ja naaras. Mistä erotat? Suurenna

Uroksen ja naaraan ero on siinä että toisella on isot ja toisella pienet pupillit silmissä! En kyllä muista enää kummin päin. Siellä täällä ympäri saarta on maassa omalaatuisia pesiä joissa uros tai naaras vuorotellen hautovat munia kun toinen kalastaa tai monesti vain nököttää vieressä. Siinä seassa nuoremmat yksilöt etsivät itselleen kumppania hauskoin soidinmenoin. Uros ja naaras tanssivat kömpelöä tanssiaan – tepastelevat paikallaan ja nostelevat jalkoja ilmaan vuorotellen. Välillä uros noukkii maasta kepinpalan ja tarjoaa sitä naaraalle. Sitten tanssi taas jatkuu hauskan ääntelyn säestyksellä. Tätä kuulema voi jatkua viikkoja ennen kuin naaras hyväksyy uroksen ja heistä tulee yksiavioinen pariskunta. Linnut eivät välitä ihmisistä ellei satu menemään liian lähelle pesivää yksilöä, jolloin ne koittavat nokkaista. Niitä pystyy siis rauhassa tarkkailemaan metrin parin päästä.

Tälläkin paratiisilla on käärmeensä ja näillä linnuilla mitä huvittavin puolustuskeino niitä vastaan. Nämä ”Sinijalat” siis tekevät pesänsä ja munansa maahan ja olisivat helppo saalis käärmeille - ilman lähestulkoon pettämätöntä puolustuskeinoaan. Kun pesintä alkaa, he yksinkertaisesti paskovat maahan pienen ringin jonka keskelle asettuvat hautomaan muniaan. Siinä se pesä ja linnoitus sitten onkin, muuta ei tarvita. Ohut paskarinki on saaren käärmeille ylitsepääsemätön este, kuin vankin linnake. Mutta toisinaan käärmeetkin saavat munia syödäkseen, nimittäin siinä tapauksessa jos linturaukka sattuu epähuomiossa ruikkimaan pesäreviirinsä liian lähellä pensaikkoa. Osa sonnasta saattaa takertua oksiin jolloin rinkiin jää käärmeen mentävä aukko. Kohtalokas erehdys!

Lintuperhe ja "paskarinki" eli pesä. Suurenna

Linnut munivat yleensä pari kolme munaa mutta vain ensimmäisenä syntynyt vahvin poikanen selviää. Jos muut sisaret eivät kuole nälkään niin siihen että vahvin poikanen nokkii ne hengiltä. Saarella näki hyvin kaikki lajin eri elämänvaiheet, myös surulliset heikossa hapessa olevat - pari päivää myöhässä syntyneet nuoremmat sisaret jotka turhaan kamppailivat henkensä puolesta. Vaikea käsittää että tuollaisia paikkoja ja omalaatuisia elinyhteisöjä voi edes olla olemassa! Tosin sekin ainutlaatuinen pieni maailma on häviämässä. Paikallisen luonto-oppaan mukaan edellinen El Niño (hetkellinen sääilmiö) kymmenisen vuotta takaperin lähes tuhosi saaren ekosysteemin mutta ihmeen kaupalla nämä kolme lajia säilyivät. Ensi vuonna El Niñon on ennustettu toistuvan joten kuka tietää onko näitä lintuja enää sen jälkeen.

Vahva ja heikko lapsiraukka. Suurenna

Saarta ympäröi koralliriutta jolla käytiin vähän snorklailemassa. Vedessä uiskenteli isoja merikilpikonnia jotka käyttävät saaren pikkuista hiekkarantaa munintapaikkanaan. Opas kertoi hienoista kokemuksistaan kilpikonnanpoikasten auttamisesta kuoriutumisvaiheen aikana. Saari on asuttamaton suojelukohde ja kuoriutuminen tapahtuu öisin joten vain harvat ja valitut pääsevät todistamaan sitä näytelmää.

Elossa ollaan

Eipä ole tullut aikoihin kirjoiteltua tänne! Kiirettä mukamas pitänyt ja ollaan me sairasteltukin oikein urakalla ja sen semmoista. Tämä päivä on ollut täällä kylmempi kuin koskaan aiemmin! Kohta on satanut jo vuorokauden putkeen ja toimistollekin täytyi laittaa ylle kahdet pitkät kalsarit ja 3 paitaa ja silti viluttaa. Ja ei, ei toimistollakaan ole lämmitystä vaan on aivan yhtä kylmä kivitalo kuin mikä tahansa muukin. Viime yönä piiskaava sade kasteli vielä polttopuutkin joten katsotaan päästäänkö tänään edes saunomaan... Viime viikonloppuna palattiin taas sinne Bañosiin lämpimään, kyllästyttiin kun oltiin kaikki oltu koko viikko flunssassa. Flunssat parantuivat lämpimässä heti!

Pari viikkoa sitten meillä oli tarkoitus lähteä rannikolle, ensin maan suurimpaan kaupunkiin Guayaquiliin ja jatkaa sieltä sitten eteenpäin katsomaan luonnossa eläviä delfiinejä ja veneretkelle mangrovealueelle ym. Harmi vaan että suunnitelmat meni ihan uusiksi. 15 min ennen kuin saavuttiin Guayaquiliin aloin voida huonosti. Perillä toiset 15 minuuttia ja pystyin hädin tuskin kävelemään joten mentiin äkkiä taksilla hotelliin. Ei oksettanut, mutta oli muuten vain todella huono olo. Hotellille päästyä rojahdin sängylle ja kohta alkoi palella 30 asteen lämmöstä huolimatta. Kuume nousi hetkessä, tärisin”kylmästä” ja lihaksia ja niveliä alkoi särkeä. Oli vielä päivä mutten pystynyt sängystä nousemaan muualle kuin vessaan, toisaalta lihaksia ja niveliä poltteli niin ettei oikein voinut maatakaan. Yöllä en sitten nukkunut hetkeäkään ja minuutit ja tunnit matelivat todella hitaasti. Sentään oksensin taudin aikana vain yhdesti! Aamulla kuume oli laskenut. Käytiin vähän kävelemässä ulkona mutta heti kohta tuli maha niin kipeäksi että täytyi palata sänkyyn. Päivän mittaan kipu vatsassa yltyi ja seuraavanakaan yönä en nukkunut ollenkaan. Pyöriskelin tuskissani ja koitin löytää vähiten kipeää asentoa. Vessassa asioilla täytyi käydä n. 15 min välein. Toinen uneton yö oli vielä karseampi kuin edellinen ja päätin jo yöllä että aamulla lähden lekurille. Etsin netistä sopivan sairaalan ja aamulla sitten lähdettiin sinne. Lääkäri passitti heti sänkyyn tiputukseen ja mittareihin ja otti verikokeet. Siitä sitten varmistui jonkin bakteerin aiheuttama vatsa/suolistoinfektio. On ne vaan näköjään hurjia pöpöjä täällä! Lääkärin mukaan ei kuuleman itsestään paranisi. Aloin syömään kolmea eri lääkettä joista 2 antibiootteja ja pääsin jo samana päivänä pois koska en oksentanut. Etsin tarkoituksella lääkärin joka puhuu englantia mutta päädyttiin puhumaan espanjaa lääkärin toiveesta koska hän puhui englantia suunnilleen yhtä hyvin kuin minä espanjaa. Ihan kai se hyvin meni. Parantuminen kesti suunnilleen viikon mutta lääkkeet sentään helpottivat nopeasti. Sairaala oli yllättävän siisti!

Guayaquil on siis Ecuadorin suurin kaupunki ja asukkaita on kolmisen miljoonaa. Oli mukava päästä pitkästä aikaa ”sivistyksen” pariin hienoon kaupunkiin. Keskusta ja jotkin muut alueet ovat nimittäin todella siistejä ja moderneja. Ennen maan vaarallisimpana pidetty rantakatu on muutettu moderniksi rantabulevardiksi tyylikkäine puistoineen. Alue on uudehko ja tärkeimpiä vetonauloja turisteille joten se on toki joka puolelta aidattu ja vartijoita täynnä. Kuulema kaupungin turvallisin paikka, enkä ihmettele yhtään ainakaan paikalla olevan tulivoiman perusteella! No, tyylikäs ja viihtyisä se oli kuitenkin. Joka paikassa varoitellaan että kaupunki on Ecuadorin vaarallisin ja saattaahan se sitä ollakin. Tosin turistialueilla ja hienoimmilla asuinalueilla raskaasti aseistettuja vartijoita on joka puolella – näköpiirissä on joka hetki vähintään yksi käsiase, usein tosin myös konepistooli tai rynnäkkökivääri. Vartijoilla on myös yleensä luotiliivit ja toisinaan täysi taisteluvarustus. Kyllähän se toisaalta luo turvallisuudentunnetta mutta myös pistää miettimään syytä että miksi kaduilla tarvitaan moista asearsenaalia turvaamaan kansalaisia. Turisteja he auttavat ja neuvovat kyllä auliisti ja selvään aktiivisesti valvovat erityisesti ulkomaalaisten näköisten ihmisten turvallisuutta. Huvittavaa Guayaquilissa oli myös se että ydinkeskustassa joka risteyksessä oli liikennepoliisit. Risteyksissä on täysin toimivat liikennevalot mutta sen lisäksi myös aktiivisesti huiteleva ja viheltelevä liikennepoliisi! Naureskeltiin aluksi että hullut tekevät ihan turhaa työtä. Myöhemmin huomattiin että autoilijat eivät pahemmin välitä liikennevaloista vaan ajelevat miten sattuu. Se siitä. Poliisit tukemassa liikennevaloja joka vilkkaassa risteyksessä on ehkä sittenkin ihan aiheellinen juttu.

Harmillisesti Guayaquilista ei ole juurikaan kuvia siitä syystä että lähes koko aika meni sängyssä maatessa. Erääseen iguanapuistoon poju ihastui totaalisesti. Nimittäin se on kiva pikku puisto jossa elelee vapaana satoja(?) ihmisiä pelkäämättömiä iguanoja. Voi sitä pikkupojan riemua kun sai juosta liskojen perässä ja kiskoa niitä hännästä ja syöttää niille keksiä eikä ne tehneet mitään pahaa. Kaiken lisäksi suihkulähteessä oli kaloja ja kilpikonnia ja joka puolella lintuja. Poika oli kyllä aivan omassa elementissään ja meinasi ratketa riemusta, varsinkin kun paikalliset ihmiset vielä antoivat vähän väliä riisiä jota sai heittää linnuille. Arvatkaa vaan oliko vaikea lähteä puistosta pois. Siitä paikasta on kyllä riittänyt muisteltavaa ja tarinoita pitkäksi aikaa!

Turon lempipuuhaa!  Suurenna

Ja vielä mikä parasta meidän kannalta, Guayaquilista sai länkkäriruokaa! McDonaldsin ja muiden jenkkiroskien sapuskat maistuivat todella herkullisilta! Enää ei kyetä syömään paikallisten lounaita, on ollut pakko alkaa tehdä itse ruokaa.

Teurastus ja hautaus

Viikko sitten osallistuttiin yhden paikallisen perheen pojan läksiäisjuhlaan. Asianmukaisia kekkereitä varten täytyy tietenkin teurastaa sika. Homma hoidettiin täällä varsin tylysti ja keskellä katua talon ulko-oven edessä. Sainpahan ainakin havainnollistavan esimerkin mitä tarkoittaa sanonta ”huutaa kuin sika tapettaessa”. Tappamisen kunnia kuului perheen vanhimmalle, tässä tapauksessa hädin tuskin kävelemään pystyvälle papalle. Kaksi miestä piteli sikaa kiinni ja pappa työnsi vapisevilla käsillä puukon sen sydämeen. Kauheaa ulinaa kesti varmaan minuutin ja kuolinkamppailua viitisen minuuttia ennen kuin lopulta henki lähti. Ympärillä ihan pienetkin lapset katselivat ja huutelivat kuorossa ”muere chancho!” –”kuole sika!”. Ei kovin kaunista, tosin näin kai Suomessakin tehtiin vielä vähän aikaa sitten. Kun henki ei enää pihissyt, sika käristettiin siinä kadulla kaasupolttimella kauttaaltaan pinnasta mustaksi, rapsutettiin noki pois ja poistettiin sisäelimet. Koirat hoitivat kadun puhdistuksen. Paikallinen erikoisherkku on sian poltettu nahka suolan kanssa nautittuna. Siitä vaan puukolla vuolivat pitkiä suikaleita ja söivät kuin karkkia. Pitihän se itsekin maistaa - sitkeää kuin kumi, mautonta mutta aika etovaa! Juhlissa sai sitten ainakin syödä tarpeekseen lihaa.

Eräänä päivänä toimistolla työkaveri tuli sanomaan että joku vanha mies on kuollut - mennään. Ihmettelin siinä vähän aikaa että miten se minuun liittyy mutta lähdin sitten muiden mukaan. Toimisto suljettiin ja kaikki työntekijät lähtivät yhdessä. Mentiin erään talon yläkertaan jossa oli suuri sali ja paljon penkkejä. Salin etuosassa oli jonkinlainen alttari ja sen edessä avoin ruumisarkku. Huoneessa istui sillä hetkellä toistasataa ihmistä ja ilmeisesti kuolleen omaiset istuivat alttarin vierellä. Kaikki kävivät toivottamassa osanottonsa heille, itse en tosin tiennyt mitä siinä tilanteessa sanoa joten koitin sanoa samat jutut kuin muutkin. Ihmiset kävivät katsomassa ja hyvästelemässä vainajaa joka siis oli esillä alttarin edessä. Siinä kävi myös paljon pieniä koululaisia ja lapsia. Ihmettelin ja kyselin siinä sitten työkavereilta tarkemmin. Täällä on sellainen perinne että kun joku kuolee, kaikki kylän ja sen lähistön ihmiset käyvät esittämässä osanottonsa kuolleen perheelle ja hyvästelevät vainajan. Ruumis on alttarin luona esillä 2 päivää ennen kuin se haudataan. Myöhemmin hautajaispäivänä jälleen koko kylä pysähtyi kun koko kylä osallistui seremoniaan. Ihan kaunis perinne ja koskettavaa että kaikki ihmiset osallistuvat!

Baños

Pari kuukautta sitten Suomessakin ylitti uutiskynnyksen eräs bussionnettomuus Ecuadorissa. Auto suistui ulos tieltä vuorilla ja noin 40 ihmistä kuoli. Jos en kovin pahasti huijaa niin onnettomuus sattui juuri samalla tiellä jota pitkin kuljettiin. Toisinaan bussikuskit ovat ihan sekopäitä ja tällä reissulla meille sattui juuri sellainen pahimmasta päästä. Vuoristotiet ovat monesti todella mutkikkaita jyrkkine nousuineen ja laskuineen ja ilman suoja-aitoja. Pahimmillaan heti tien reunasta alkaa satojen metrien pudotus. Kyydissä on hieman pelottavaa istua vielä kun ajetaan niin että kaasu on pohjassa koko ajan, mutkiin jarrutetaan viime hetkellä ja taas urku auki. Ohitellaan toisia busseja, rekkoja ja henkilöautoja. Paikalliset lohduttivat meitä sillä että Boliviassa sentään on vielä hullumpaa ja vaarallisempaa kuin täällä!

 
Viikonlopun aikana Bañosissa ehti hieman sulatella luihin kertynyttä routaa. Oli yllättävän mukavaa käydä suihkussa niin että sen jälkeenkin oli vielä lämmin, nukkua normaalisti ilman paksuja peittoja ja ylimääräisiä vaatteita ja olla ilman sukkia! Hotellit ovat kohtuuhinnoissa, maksettiin kahdesta yöstä perussiistissä paikassa yhteensä n. 16 euroa. Turistikausi oli jo ohi joten kaupungissa oli mukavan hiljaista. Kaupungilla on varsin komeat puitteet, se on laakson pohjalla ja joka puolella ympäröi korkeat vuoret.

Kaupunkinäkymä vuorenrinteen alaosasta. Suurenna

Lauantaista tulikin sitten varsinainen kuntotesti. Syötiin aamupala ja lähdettiin kävelylle. Lähdettiin seuraamaan pientä kiemurtelevaa polkua joka kyltin mukaan johdatti erään pyhimyksen patsaalle vuoren rinteelle. Ei siinä vielä mitään, nousua oli ehkä pari sataa metriä korkeussuunnassa ja matka kesti parikymmentä minuuttia. Hienot näkymät kaupungin ylle. Katsottiin kartasta että toista polkua pitkin pääsisi aina vuoren huipulle asti tai vaihtoehtoisesti portaita alas kaupunkiin. Jostain syystä lähdettiin innoissaan nousemaan ylöspäin. Tässä vaiheessa on syytä mainita että meillä oli varsin asialliset varusteet kiivetä lopulta noin 900 metriä ylöspäin – noin 1800 metristä noin 2700 metrin korkeuteen saakka. Nimittäin jaloissa oli läpyskäsandaalit ja eväinä puoli litraa vettä, muutama banaani ja granadilla. Sen lisäksi oli lisäpainona toistakymmentä kiloa poikaa. Näitä rajoittavia tekijöitä hoksattiin ajatella vasta kun oltiin noustu tätä toista polkua jonkin matkaa ja todettu että reitti on niin jyrkkä ettei sandaaleilla voi millään tulla enää alaspäin! Ylöspäin kyllä pystyi kiipeämään mutta alaspäin olisi päässyt vain pyllymäkeä. Ei siinä sitten muuta kuin läpsykkää toisen eteen ylös mutkittelevaa polkua pitkin, välillä läpi tiheiden pusikkojen joista juuri ja juuri pääsi lävitse.

Isoja kuoriaisia oli matkan varrella vähän väliä. Suurenna

Nousua jatkui ja jatkui aina vaan ja ei voitu muuta kuin naureskella miten järkeviä sitä oltiinkaan. Vesi loppui ja mietittiin että jatketaan kovalla tahdilla ylöspäin – huipulla nimittäin aiemmin nähtiin jotain asutusta. Näkymät alaspäin tulivat koko ajan huimemmiksi ja huippu pysytteli aina vaan tuskallisen kaukana. Lopulta 3 tunnin yhtäjaksoisen kiipeämisen jälkeen päästiin huipulle. Ei voisi itsekään uskoa että varsinkaan vähähappisessa ilmastossa jaksaisi kiivetä noilla eväillä ja varusteilla melkein kilometrin ylöspäin korkeussuunnassa. Pakon edessä sitä näköjään jaksaa. Luonnollisestikaan pelkkä nousu ei riittänyt, olihan sieltä myös tultava alas toista reittiä pitkin! Huipulla kuviteltiin mielissämme edessämme olevan upean 5 kilometriä korkean tulivuoren. Pilvet nimittäin roikkuivat siinä meidän korkeudella joten sillä kertaa ei oikeasti nähty tulivuoresta vilaustakaan! Arvatkaa harmittiko kaiken sen vaivan jälkeen.

Näin hyvät näkymät tulivuoreen! Suurenna

Ylhäällä oli kuin olikin elämää ja lopulta löydettiin paikka josta saatiin juotavaa! Ehkä elämäni parasta limpparia tähän mennessä. Paluureitti lasketteli alas enimmäkseen loivana 6-7 kilometrin matkalla. Yhteensä meidän aamukävely vuorilla kesti lopulta melkein 7 tuntia. Mutta eipä kyllä lopulta harmittanut vaikka sainkin matkan varrella toiseen jalkaan 4 kipeää rakkulaa. Hieno kokemus ja upeat maisemat! Ensi kerralla muistetaan laittaa vaelluskengät jalkaan ja ottaa enemmän evästä.

Paras laidunpaikka. Suurenna

Normipäivä.

Heräillään vähän auringonnousun jälkeen kukkojen kieuntaan ja pojun möyrintään. Vielä ei ole lastensänkyä joten nukutaan kaikki samassa sängyssä. Päivät alkavat lähes poikkeuksetta raikkaina ja aurinkoisina. Sään vaihtelut ovat tähän mennessä toistuneet lähes kellontarkasti päivä toisensa jälkeen. Auringonnoususta lounastaukoon asti on aurinkoista ja lämmintä ja tarkenee välillä mukavasti t-paitasillaan. Nopeasti hyökkäävä vesisade muistuttaa sitten lounasajasta. Sadetta kestää puolesta tunnista tuntiin ja päivä jatkuu pilvisenä ja koleana. Tosin joskus päivälläkin saa nauttia auringon lämmöstä. Iltapäivällä pari tuntia ennen pimeäntuloa voi katsella hienoa luonnonnäytelmää kun sumupilvet vyöryvät vuorenrinteitä pitkin alas kylään. Toisinaan sumu on niin tiheää ettei näe muutamaa metriä pidemmälle. Viimeistään pimeyden mukana saapuu kylmyys ja kosteus.

Noustaan vastahakoisesti lämpimästä sängystä kylmään, ehkä 5 asteiseen keittiöön. Toinen meistä lähtee hakemaan lypsylämmintä maitoa kylän pienestä meijeristä, jonne paikalliset karjanomistajat vaeltavat aasien ja laamojen kanssa joka aamu myymään maitoaan. Leipomosta saa lämmintä leipää ja juustotehtaalta tuoreita juustoja. Paikallisten ihmisten ohjeiden mukaan keitetään maitoa viidestä kymmeneen minuuttia ennen käyttöä, samaten juomavesi on keitettävä. Aamupalaan kuuluu paikalliset hedelmät, kuuma kaakao tai tee, lämmin leipä ja tuoreet juustot.

Joka tiistai kylässä on markkinat josta saa ostettua monipuolisesti ruokia ja päivittäistarvikkeita. Kannetaan sieltä kotiin lasti erilaisia hedelmiä viikon tarpeiksi. Ollaan suorastaan hulluina granadilla-hedelmään, joka muistuttaa kärsimyshedelmää (passion) mutta on makeampi. Niitä on saatava joka päivä! Kylän kaupoista ei juuri saa tuoreita ruokatarvikkeita, joten markkinoilta täytetään varastot. Toiset vastaavat mutta isommat markkinat järjestetään joka lauantai läheisessä pikkukaupungissa noin 45 minuutin ajomatkan päässä.

Herkullisen näköinen granadilla. Suurenna

Työpäivät ovat todella vaihtelevia ja kiinteitä työaikoja ei ole, toimisto on avoinna 8 ja 18 välillä. Yrittäjyyskoulupäivinä kolmena päivänä viikossa oppitunnit kestävät noin iltayhdeksään asti, joten aamuisin voi halutessaan ulkoilla hyvän sään aikana ja ehkä valloittaa uuden ”huipun” kylän lähistöltä. Istuttuja työtunteja tärkeämpiä ovat tavoitteiden saavuttaminen ja tulokset. Vaimo aloitti juuri osa-aikaisen työskentelyn suklaatehtaan yhteydessä olevassa konditoriassa, jonka työntekijä haluaa kovasti oppia uusia asioita. Paikallisten leipureiden osaaminen näyttäisi rajoittuvan muutamaan tuotteeseen ja kaikissa eri leipomoissa on vain samat perustuotteet. Myös monet muut kylän naisihmiset ovat erittäin kiinnostuneita suomalaisesta ammattileipuri-kondiittorista ja ovat jo kyselleet josko vaimo voisi järjestää heille koulutuksia viikonloppuisin. Ensi viikosta lähtien saatiin järjestettyä vaimolle oma espanjanopettaja.

Sateen aikoihin (13:05) mennään koko porukka syömään lounasta johonkin kylän muutamista ravintoloista. Lounas, johon kuuluu keitto, pääruoka ja vastapuristettu hedelmämehu, maksaa reilun euron. Keitot ovat todella maukkaita ja vaihtelevia ja päivän hedelmämehut vievät kielen mennessään. Valitettavasti pääruoka on kuivaa ja aika mautonta: riisiä, vihanneksia tai salaattia, joskus papuja ja valinnan mukaan kanaa, kalaa, possua tai toisinaan nautaa. Kalat ovat ihan hyviä mutta miksi täällä ei tehdä kastikkeita!? Se voisi muuttaa kaiken. Ruokaa ei ole tullut tehtyä itse jo yksistään siitä syystä että ei kertakaikkiaan tiedä miten paikallisista aineista tekisi ruokaa. Hintakaan ei paljon kirpaise.

Lounaan jälkeen on yleensä niin epävakaista sään suhteen ettei ulkoileminen kovin kiinnosta. Yleensä työpäivä painottuukin lounaan jälkeiseen aikaan. Viimeistään pimeys tuo mukanaan kylmyyden jolloin vetäydytään sisälle taloon lämmittämään takkaa ja tekemään iltapalaa, ellei sitten ole koulutuspäivä. Syödään hedelmiä ja muuta mitä sattuu olemaan jäljellä, lämmitellään takan ääressä ja laitetaan makuuhuoneen lämmitin töihin. Tarvittaessa pyykkiä pestään käsin. Työkavereiden mukaan lämmin makuuhuone ja yleensäkin sähkölämmitin on jotain todella luksusta täällä päin maailmaa. Päivärytmi on aika poikkeava Suomeen verrattuna, mutta täällä ei vaan oikeasti huvita pimeän aikaan tehdä mitään kun on kylmää. Nukkumaan mennään jo kahdeksan aikoihin.

Vaatteiden kuivatusta. Suurenna

Siinäpä joitakin päivittäisiä rutiineja, asiat alkaa jo sujua luonnostaan. Lähdetään nyt viikonlopuksi sinne lämpimään mistä ollaan haaveiltu. Laskeudutaan noin 2000 metriin Bañosiin missä pitäisi olla hyvänä päivänä sortsikelit. Ei tiedetä muuta kuin että siellä on ainakin kuumia lähteitä ja paljon turisteja mutta täällä ihmiset suosittelivat kovasti joten käydään katsastamassa!

Uusia kuvia

Maisemaa, originally uploaded by Lauri Eskelinen.

Lisätty muutama uusi kuva viikonlopun vaelluksilta. Klikkaa kuvaa!

Perillä Salinasissa

Kirjoitushetkellä Ecuadorissa on aika epämääräinen tilanne. Maa on julistettu hätätilaan. Poliisit ja jotkut sotilaat osoittavat torstaina mieltään hallitusta ja erityisesti presidenttiä vastaan. Puhutaan vallankaappauksen yrityksestä. Tässä tilanteessa vaikea sanoa mitkä uutiset ovat totta, koska media on hallituksen kontrollissa. Lentokentät oli ainakin torstaina vallattu ja suljettu ja Quitossa ja isoissa kaupungeissa on tällä hetkellä vaarallista. Kun poliiseja ei ole, rikolliset riehuvat vapaasti. Tänään perjantaina armeija on ottanut vastuun kansalaisten suojelusta joten tilanne on vähän parempi. Salinasiinkin tuli tänään vajaa kymmenen sotilasta ja tylsistyksissään pelaavat ecuvolleytä, paikallista 3vs3 lentopalloa. Torstaina Peru ja Kolumbia ehtivät jo sulkea rajansa ja kun lentokentät ovat olleet poissa toiminnasta niin täältä ei käytännössä pääse pois. Tänään Quiton lentokenttä on kai kuitenkin ollut toiminnassa. Meillä oli tarkoitus lähteä viikonlopuksi täältä n. 3 kilometriä alemmaksi tropiikkiin mutta tässä tilanteessa ei uskalleta matkustaa. Täällä kaukana maaseudulla levottomuudet eivät vaikuta. Hyvää tuuria että ehdittiin Quitosta ajoissa pois kun oltiin siellä kuitenkin vielä 5 päivää sitten.

Matkattiin Quitosta Salinasiin yhteensä 7 tuntia henkilöautolla, bussilla ja lopuksi Camionetan eli pick-upin lavalla. Busseissa tuntuu olevan tyypillistä että joka kerta kun pysähdytään ottamaan matkustajia kyytiin tai jonottamaan niin sisään hyppää kaupustelijoita jotka myyvät juomia, naposteltavaa, ruokaa tai jotain krääsää. Rinkat piti jättää bussin alaosan säilytystilaan ja joka pysähdyksellä avasin ikkunan ja kuikuilin ulos valmiina ryntäämään varkaiden perään. Maisemat vuoristossa ovat paremmat kuin osattiin etukäteen kuvitellakaan. Ajettiin vuorten rinteitä ylös, alas ja ympäri ja sukellettiin välillä pilvien sisälle. Kaunista! Tuijotettiin ulos naama kiinni lasissa. Myöhemmin on ehdottomasti tehtävä joku autoreissu kuvaamista varten.

Salinasiin asti tultiin siis viimeiset puoli tuntia auton lavalla istuen. Varsin tyypillinen matkustustapa täällä maaseudulla kylästä toiseen. Auton sisälle mahtuu muutama istumaan mutta loput hyppäävät lavan kyytiin. Tässä vaiheessa oli tunnelmat katossa mutta paluu maan pinnalle tapahtui välittömästi samana iltana kun sain kovan mahataudin. Ensimmäinen vuorokausi meni sängyssä maatessa ja kun itse paranin oli vaimon vuoro.  Pikkuhiljaa aletaan jo olla terveitä.

Salinasin kylä. Suurenna

Salinas on 3400 metrin korkeudella ja verrattuna Quiton vajaaseen 2800 metriin ero on suuri. Yöt ovat täällä todella kylmiä kun lämpötila laskee lähelle nollaa. Kaikki talot ovat kivitaloja ilman eristeitä tai keskuslämmitystä ja yksinkertaisilla ikkunoilla. Makuuhuoneessa meillä on sähköpatteri jonka avulla saa ihan siedettävän lämpötilan ja pärjää vain 5 peitolla. Ensimmäisenä yönä kokeiltiin nukkua ilman lämmitystä ja taisi jäädä siihen yhteen kokeiluun. Oli mukavaa ravata puolen tunnin välein yrjölle hyytävän kylmään vessaan ja palata yhtä kylmään sänkyyn. Talossa on kyllä takka suoralla hormilla ja ilman peltejä joten sillä ei tee muuta kuin kuivaa vaatteet tai lämmittelee tulen äärellä.

Meidän talo ja naapurin aasi. Suurenna

Ollakseen näin pieni kylä ja näin korvessa täällä on varsin virkeää toimintaa. Käytiin tutustumassa joihinkin kylän yrityksiin joita on mm. lankatehdas jossa tehdään lankoja ainakin lampaan ja alpakan villoista, suklaatehdas, juustotehdas, sienikuivaamo, pieni meijeri, jalkapallotehdas ja makkaratehdas. Käytiin myös eräässä villavaatekaupassa johon paikalliset naiset tekevät villavaatteita käsin vapaa-aikanaan. Vaimo tilasi jo ensimmäisen mittojen mukaan tehtävän villapaidan n. 16 euron hintaan. Sieltä voi siis ostaa valmiita käsitöitä tai pyytää naisia tekemään juuri sellaisen vaatteen sellaisista materiaaleista kuin itse haluaa.
  
Kylässä aasit, laamat ja hevoset ovat varsin tavallinen näky. Useimmiten aasit ja laamat ovat kantojuhtina, hevosia arvostetaan paljon enemmän. Myös kanoja, kukkoja, lampaita, lehmiä, outoja mustia sikoja, hanhia, kalkkunoita ym. on joka puolella. Usein eläimet ovat irrallaan mutta kuitenkin aina jonkun omistamia. Naapuruston kukot herättävät meidät aamuisin. Poju on kaikista eläimistä aivan innoissaan ja mieltynyt aaseihin ja erityisesti niiden ääntelyyn! Lähes kaikki alueen ihmisistä ovat alkuperäisväestöä eli niitä ”inkoja” omalaatuisine vaatteineen ja punaisine poskineen.

 Suurenna

Viikonloppu "joudutaan" siis viettämään täällä vuorilla kylmässä. Kertokaahan välillä kuulumisia Suomen päästä!

Ecuador!!

Lennettiin Bonairelta ensin Guayaquiliin Ecuadorin eteläosaan (harmittavasti Quiton yli) ja sitten takaisin Quitoon. Ikkunoista näki varsin mukavasti Andit ja kuviteltiin myös näkevämme Chimborazo -tulivuori joka on parinkymmenen kilometrin päässä siitä kylästä johon ollaan menossa asumaan. Quitoon lentäminen on omanlaisensa elämys koska lentokentän sijainti on melko käsittämätön. Ensinnäkin itse kaupunki sijaitsee Andeilla n. 3km korkeudessa ja korkeiden vuorijonojen välissä. Sen lisäksi itse lentokenttä on keskellä kaupunkia! Ja usein on myös varsin sumuista. Kuulema Quitossa sattuu joka vuosi vähintään yksi lento-onnettomuus jossa lentokone törmää joko vuoriin tai rakennuksiin. Kun alettiin laskeutua niin ensin näkyi vuorten huiput pilvien päällä ja kun sukelsi pilvien sisään niin ei näkynytkään enää mitään ennen kuin vasta ihan lopussa. Laskutelineet tulivat esille ja vielä vaan jatkettiin sumun sisällä. Yhtäkkiä kone pölähti pilvistä ulos kun oltiin jo miltei maassa ja pyyhkäistiin rakennusten ylitse ja alas kentälle. Pilvet/sumu näyttää usein roikkuvan parinsadan metrin korkeudella kaupungin yllä, paljon alempana kuin kaupunkia reunustavat korkeammat vuoret.

Klikkaa suuremmaksi

Lentokentällä huomattiin ensimmäiseksi että rinkasta oli avattu tasku ja viety puhelimien, AA-akkujen ja läppärin laturit. Kiitokset ja terveiset menevät Bonairen lentokentän parille työntekijälle, muistan kyllä naamat jos joskus palataan! Läppärin laturin sain viimein pari päivää sitten kovan vaivan jälkeen hankittua täältä Quitosta.

Ensimmäinen kulttuurishokki tuli heti kentältä ulos tullessa. Vastassa oli paikallinen perhe ilmapallojen kanssa ja tietenkin paikallisen tavan mukaan halailivat ja suutelivat tervehtiessään. Eihän se nyt niin ihmeellistä ole mutta ei ollut asia aiemmin tullut mieleen niin ei oltu varauduttu siihen. Asuttiin (ja asutaan vielä pari päivää) paikallisen perheen luona jolla on 2,5v lapsi. Lapsista tuli hetkessä hyviä kavereita ja parin päivän päästä myös riitapukareita. Toisen kerran hölmistyimme heti asunnolle tullessa kun täällä eivät otakaan kenkiä pois jaloista sisällä! Ahdistavaa... Vasta muutaman päivän päästä tuskan jaloissa kasvaessa kestämättömäksi rohjettiin kysyä että haittaako jos ei pidä kenkiä jalassa. Ei haitannut. Perheen vanhemmat puhuvat todella vähän englantia ja käytännössä koko ajan ollaan puhuttu tai ainakin yritetty puhua espanjaa. Asunnossa ei ole ollut mitään valittamista ja tähän on kuulunut 3 ruokaa päivittäin. Sijainnissa on siistiä se, että kämpän keittiön/olohuoneen isosta ikkunasta näkee jo todella kaukaa kun lentokoneet alkavat laskeutua ja pyyhkäisevät matalalta talon ylitse. Myös eräässä puistossa lähistöllä on ollut hienoa katsella erityisesti isoja jumbojettejä kun ne lentävät todella matalalta ylitse.

Aloitin espanjan opiskelut eräässä espanjakoulussa heti ensimmäisenä aamuna ja tänään oli viimeinen kurssipäivä. Sain 4 tuntia päivässä 2 viikon ajan todella tehokasta yksityisopetusta ja hyvää oli sekin että opettaja ei suostunut puhumaan lainkaan englantia. Alussa täällä ei meinannut irrota espanjaksi puhetta perusjuttuja enempää mutta 2 viikon jälkeen on jo ihan toinen tilanne. Ei nyt mitenkään hyvä vielä ole mutta ei tarvitse enää kaivaa sanoja ja pystyy keskustelemaan monipuolisesti. Quitossa ei käytännössä kukaan puhu englantia joten espanja on ainut vaihtoehto. 2 viikon aikana ei ole tullut käytettyä englantia muutamia sanoja tai lauseita enempää.

Yhtenä päivänä käytiin ”korkeanpaikanleirillä” kaupungin reunalla olevilla vuorilla n. 4,1 km korkeudessa. Sieltä avautui kirjaimellisesti henkeäsalpaavat maisemat ja vain osittain ohuen ilman takia! Kaupunki sijaitsee n. 2,8km korkeudella ja ohut ilma vaikuttaa selvästi mutta 4,1km korkeudessa vaikutus on jo huomattavan paljon suurempi. Lyhyt ylämäki ja on jo aivan hengästynyt ja sydän jyskyttää niin että pakko pysähtyä istumaan. Meille se oli todella vaikuttava kokemus ja ei malteta odottaa että päästään sinne vuoristoon maaseudulle.

Klikkaa suuremmaksi

Quito on varsin erikoinen paikka siinä mielessä että toisaalta tämä on korkealla vuoristossa ja enimmäkseen viileä mutta silti täällä on kuitenkin esim. palmuja. Aurinko paistaa suoraan yläpuolelta välillä tosi kuumasti ja yhtäkkiä ilma saattaa muuttua nopeasti kylmäksi. Enimmäkseen väestö on ”tavallista ” tummaa tai puolitummaa (mulatteja vai mikä lie?) mutta vähän väliä näkee alkuperäiskansan edustajia jotka ovat enimmäkseen kaduilla myymässä erinäisiä juttuja (toisinsanoen melkein kuin kerjäämässä). Nämä ihmiset ovat juuri sen näköisiä mitä itse aiemmin ajatteli ”inkoista” tai ”Andien ihmisistä”. Suurimmaksi osaksi rakennukset, tiet ja muu infra on rapistunutta mutta siellä täällä on hienoja uusia rakennuksia ja sitten taas paljon todella suuria ja vihreitä (ja viihtyisiä!) puistoja. Liikenne on kaaottista ja usein tukossa ja isojen teiden lähellä ilma on paksuna pakokaasuista. Lisämausteena on vielä muutaman minuutin välein laskeutuvat lentokoneet joihin ite ei ainakaan vielä ole kyllästynyt vaikka vähän meteliä pitävätkin.

Klikkaa suuremmaksi

Ainakin tähän mennessä ruoat ovat olleet aika mitäänsanomattomia. Ihmiset syövät paljon riisiä, maisseja (joita on todella monia eri lajeja), erilaisia lihoja (vähemmän kuin Suomessa) ja kasviksia jotka ainakin tässä perheessä on aina samassa sitruunaliuoksessa. Jostain syystä ei käytetä kastikkeita joten ruoat ovat aika kuivia suomalaiseen makuun. Hedelmiä on sen sijaan valtavat määrät kaikkia eri lajeja ja ovat tuoreita ja maukkaita.

Käväistiin ecuadorilaisten mukaan maapallon keskipisteessä Quiton lähettyvillä, tosin ei ihan täysin ymmärretty millä perusteella juuri se olisi keskipiste. Leveysaste oli kyllä tasan 0,0,0 ja joku selitti että maapallon keskipiste se on siitä syystä että se on ekvaattorilinjan korkein kohta. Kuvassa keltainen viiva kuvastaa päiväntasaajan linjaa.

Klikkaa suuremmaksi

Sunnuntaiaamuna lähdetään bussilla kohti Salinasia ja siellä olisi tarkoitus asua puolisen vuotta. Jännittävää nähdä millainen paikka se on. Ennakko-odotukset ovat korkealla!

Bonairella sukeltamassa

Älä mene Bonairelle jos et sukella. Saari on kuin tehty sukeltamiseen: koko saaren ympäröi koralliriutat lyhyen uintimatkan päässä, vesi on noin 30 asteista, lämpimät kelit vuoden ympäri ja meressä hyvä näkyvyys. Muutakin mielenkiintosta nähtävää ja erityisesti tunnelmaa saarella on mutta ei-sukeltajien kannattaa varmaan sijoittaa rahansa johonkin muuhun paikkaan Karibialla.

Klikkaa suuremmaksi

Suoritettiin kumpikin Advanced Open Water -kurssi (avovesisukelluksen jatkokurssi) joten nyt voidaan esim. sukeltaa 30 metrin syvyyteen asti. Sukellettiin 30 metrissä makaavalle suurelle ja ehjälle laivalle (Hilma Hooker) jonka eräs vieläkin saarella elävä mies upotti tarkoituksella sukelluskohteeksi 30 vuotta sitten. Laiva kuului alunperin huumeiden salakuljettajille ja heideän jäätyään satimeen laiva jäi seisomaan saaren edustalle - kunnes tämä mies päätti ratkaista ongelman dynamiitin avulla. Mielettömän upea sukellus! Iso teräsrunkoinen laiva jossa mm. ehjä ohjaamohuone, lastiruumat, isot ja ehjät ropellit, paljon mereneläviä jne. Huikeaa oli myös yösukellus: tunnin ajan meitä seurasi välillä kosketusetäisyydellä lauma reilusti toistametrisiä tarpooneja (mitä lie oikeasti suomeksi, isoja petokaloja). Autettiin niitä isoja kaloja metsästämään valaisemalla pieniä kaloja taskulampuilla. Voi sitä leukojen lousketta (kova ääni oikeastikin) ja saalistajien riemua. Bongailtiin myös paljon muita hienoja otuksia kuten mustekaloja, merihevosia, enkelikaloja, sammakkokaloja , erilaisia rapuja ja vaikka sun mitä. Ainakaan mustekalaa en ollut ennen nähnyt. On se vaan hieno maailma...

Salama sytytti saarella olevan pienen öljynjalostamon öljysäiliön palamaan ja sitä roihua saikin sitten ihastella yhtäjaksoisesti 3-4 päivää. Muistaakseni öljyä paloi yhteensä 800,000 tynnyriä. Iltaisin varsinkin oli mukava istuskella rantaraitilla ja katsella vastarannalla muutaman kilometrin päässä palavaa kokkoa. Lieskat löivät todella korkealle! Kuva roihun loppupuolelta, komian savupilven se keräsi.

Klikkaa suuremmaksi

Aarre arkistojen kätköistä!

Reissuloki jäi viime kerralla pahasti kesken ja tässä on ennenjulkaisematon puuttuva lenkki Hong Kongiin asti:

Juna jyskyttää kohti Taipeita. Tän seuraavan reilun neljän tunnin matkan aikana onki hyvin aikaa päivitellä matkalokia. Lähettiin just Rueisuein kuumilta lähteiltä missä oltiin viimeiset kolme yötä. Taiwanin länsirannikkoa pitkin pääsis luotijunalla 90 minuutissa Taipeista Taiwanin eteläkärkeen, mutta täällä idässä meillä menee yli neljä tuntia vaikkei oltu edes puolessa välissä Taiwania! Ehkä vasta ”kolmasosavälissä”. =) En tiedä sit millaset maisemat siellä lännessä on mut täällä ainakin on sen verran upeeta et on sen arvosta. Toisella puolella jylhää vuoristoa ja toisella kirkasvetinen meri. Me ihastuttiin tähän maahan ja tuntuu varmasti haikealta lähteä huomenillalla. Yks parhaista paikoista missa tullu käytyä! Ei tosiaankaa etukätee arvattu et täällä ois näin kaunista! Mut joo viimeks taidettiin jäädä Thaimaahan niin jatketaanpa sit siitä.

Thaimaa

Viiminen päivä Thaimaan Raya Yailla osoittautui aika mielenkiintoiseksi. Lähettiin aamukävelylle kattelemaan saaren muita osia. Jossain vaiheessa alko kohtalaisen kova myrsky, oli kova tuuli ja sade piiskas välillä vaakatasossa. Kuljettiin pieniä polkuja pitkin viidakossa halpojen sateenvarjojen kanssa ja saatiin vaivoin poju pidettyä suunnilleen kuivana. Sateet on sentään täällä päin aina lämpimiä joten kylmä ei tule vaikka kastuisikin. Tuli myös todettua että sademetsä on nimensä mukaan parhaimmillaan kovalla sateella- tai ainakin on oikeaa tunnelmaa! Tultiin lähelle merenrantaa ja kahlattiin sateen muodostaman kolmisen metriä leveän joen ylitse. Yhtäkkiä huomattiin et oltiin autioituneella pienellä ”rantaresoltilla”. Oli muutamia bambumajoja olkikattoineen ja jonkunlainen rantaravintola. Outoa kyllä, näytti siltä et kaikki ihmiset olisi vaan yhtäkkiä kadonneet. Keittiövälineitä, avaamattomia juomalaatikoita, rantaleluja ym. lojui siellä täällä sikin sokin. Yhen bamburakennuksen katoksessa oli teltta pystyssä ja pitihän sen sisälle kurkata että näki siellä vielä olevat makuupussit ja jonkun henkilökohtaisia tavaroita. Teltta oli niin pölyinen ja repaleinen ettei sitä varmasti oltu pitkään aikaan käytetty. Tunnelma alko olla jokseenkin aavemainen vielä kun aallokko pauhas ja sade riepotteli. Jossai vaihees sit yhen rantamajan seinällä huomattiin joku ilmoitustaulu johon ihmiset oli kirjoittanu merkintöjä ja viimeinen kirjoitus oli alkuvuodelta (n 6kk sitten). Aika erikoista, mut ehkä paikka herää henkiin taas vuoden vaihteessa. Ranta oli muutenkin mielettömän hieno, hiekka oli valkeeta sateesta huolimatta ja kalliot reunusti poukamaa molemmin puolin. Siisti tunne eksyä sattumalta tällaiseen paikkaan tällaisella ilmalla! Paikkoja penkoessa olis kyllä viihtynyt pitkäänkin mut meillä ei ollu ku pari tuntia aikaa. Harmi.

Venematka saarelta Phuketiin oli myös varsin antoisa. Mentiin pienehköllä veneellä aallokossa joka oli avomerellä välillä pari-kolmemetristä. Alkuun kaikilla oli hauskaa mutta vähän ajan päästä kanssamatkustajat alkoivat taipua kaksinkerroin ku vene keikkui vähän joka suuntaan ja välillä sukelteli aallonpohjaan niin että pamahti. Pudotukset oli välillä niin kovia että häntäluuhun koski! Meillä ei kyllä kummallakaan tullu huono olo siinä kyydissä - ehkä se oli niin rajua vuoristorataa ettei ehtiny sellasia ajatella ku piti keskittyä pysymään penkillä. Kuvia olis kyl ollu hauska ottaa mut ei olis onnistunu ja olis ollu liian märkää. Mitäs poju teki matkalla? Tietenkin nukkui tyytyväisenä. Meitä oli veneessä joku kymmenkunta yhteensä ja kaikki muut ihmetteli yrjöä pidätellen että miten tuo pikkumies voi olla noin tyyni. Perille ku päästiin niin heräili sitten sopivasti. Huvittavaa oli myös että veneen puikoissa oli itse Geronimo. Tai no, joku thaimies joka näytti ihan intiaanilta pitkän mustan liehuletin kanssa. Taitamattomampi veneen käsittelijä ei kyllä olis välttämättä selvinny perille, mut tää mies veivaili varsin tyynesti isossa aallokossa. Mut pakko silti myöntää että matkalla pelotti oikeastikin ja tuli käytyä jo mielessä läpi miten toimii sitten pojun kanssa jos vene keikahtaa nurin... Välillä meinas nimittäin taitavasta ohjauksesta huolimatta horisontti nousta pystyyn.

Loppumatkasta tuli sitten valtava rankkasade ja Phuketiin tullessa kadut lainehti vedestä ja ihmiset kahlaili siellä nilkkojaan myöten jne. Taksin kuljettajaa varten meillä oli kartta hotellin sijainnista ja osoite englanniksi ja thaiksi, mutta silti tää ei tajunnu mitään ja seikkaili vaan katuja ristiin rastiin. Eipä sitten päästykään sen kyydissä perille vaan piti hypätä pois toisessa hotellissa ja pyytää sieltä joku fiksumpi kuljettamaan meidät perille. Että sellaista. Noh eipä siinä mitään. Seuraavana päivänä lennettiinkin sitten vain Bangkokiin jossa kateltiin puol päivää ja nukuttiin yks yö ennen lentoa Taipeihin.

Taiwan

Taipeissa saatiin ensimmäiseksi taas hieman seikkailla hotellia etsiessä. Otettiin lentokentältä bussi hotellin lähistölle ja oltiin pyydetty lentokentän infoa merkkaamaan meidän hotelli karttaan. Bussikuski jätti meidät sinne jollekin tielle muutaman korttelin päähän, mutta neuvoi meidät väärään suuntaan. Täällä Taiwanissa suunnistamista hankaloittaa jonkin verran se, että lähes kaikki on kirjoitettu vain kiinaksi. Opaskyltit ja jopa hotellien nimet on monesti vain kiinaksi, joten paikkoja on hieman vaikea löytää. Tiennimet on pääosin kirjoitettu myös meidän tuntemilla kirjaimilla, mutta sekään ei välttämättä auta yhtään. Nimet kun on monesti muutettu suurinpiirtein, niin että esimerkiksi ”Rueisuei” voi olla vaikkapa ”Juisui”, ”Yuishui” tai ”Ruisui” jne... Taipeissa homman teki hankalaksi se että kaikki tiennimet tuntuivat olevan samankaltaisia ja lisäksi kaikkia teitä ei ollut merkitty karttaan. Kun etsii Jingsheniä ja tuleekin vastaan Qinshenia, Chingsenia, Shinshengia, Zinshengia, Lingseniä ja vaikka Xingsheniä niin alkaa väkisin hieman pää sekoittua. Huonoa tuuri tietysti ku jää pois jollain tietyllä kadulla niin voi lähteä kulkemaan kahteen eri suuntaan, mutta bussikuski neuvoi meidät juuri sinne väärään. Muutenkin olisi ollut tekemistä hotellin löytämisessä niin tämä vielä pahensi tilannetta. No selvittiin me lopulta perille kun ensin jonkun aikaa kierreltiin katuja ristiin rastiin, mutta meinas kyl huumorintaju loppua väsyneenä rinkkoja raahatessa varsinkin kun pojukin alkoi hermostua. Eikä meidänkään hotellilla ollut näkyvää osviittaa länsimaalaisille, ovelta sisälle kurkatessa vain huomattiin että täähän se onkin! Joku varmasti (niin minäkin) miettii miksi ei kuljeta taksilla vaikka ne kuitenki on suht halpoja? En tiedä miksi. Ehkä meillä on sen verran seikkailumieltä (tai rahat vähissä) että kuljetaan mieluiten kävellen ja jos on liian pitkä matka niin paikallisilla busseilla tai millä sitten ihmiset t xvdmeneekään. Näkee ainakin ihan tavallisia paikkoja ja ihmisiä ja se on monesti kaikkein mielenkiintoisinta.

Taipeissa käytiin esimerkiksi Taipei 101 –tornissa, joten ainakin vielä vähän aikaa voidaan sanoa käyneemme maailman korkeimmassa rakennuksessa! Dubain tornia ei lasketa ku se ei oo vielä valmis. Ite torni ei ollu meidän mielestä erityisen kaunis, mutta ne näkymät! Niin ja on tornissa myös maailman nopein hissi! Taisi mennä joku 30 sekuntia että pääsi sinne 97. kerroksen tienoille. Vauhtia 16m/s jos oikein muistan. Tornin huipulla pääs koko rakennuksen kiertävälle ulkoilmatasanteelle jossa tuuli ujelsi ja päätä pyörrytti! Maisemat oli kyllä komeat. Taipeita reunustaa vuoristo ja korkealta näki hyvin esim. monimutkaiset tunneliverkostot. Varmasti Taipeissa olis varmasti tekemistä pitkäksikin aikaa mutta meitä poltteli päästä mahdollisimman pian ulos kaupungista ja maaseudulle! Pari päivää meni ihan kivasti pääkaupungissa. Saatiin sitten asiat hyvin järkättyä Taipein hotellin kanssa, johon jätettiin suurin osa tavaroista muun reissun ajaksi ja kuljettiin vaan välttämättömien kanssa. Taiwanilaiset on avoimen kiinnostuneita länkkäreistä mutta myös ujoja. Harva osaa puhua englantia ja vielä harvempi uskaltaa avata suutaan vaikka osaisikin. Sen takia asioiden selvittely on hieman mutkikasta ja kärsivällisyyttä vaaditaan mut sehän se oikeastaan on vaan hauskaa. Taipein rautatieasemalla törmättiin taas kieliongelmaan kun oikeaa laituria oli mahdoton löytää. Menin jutututtamaan neljän poliisin ryhmää joka partioi asemalla. Tervehdin ja kysyin puhuuko joku englantia. Seurasi syvä hiljaisuus ja miehet katteli toisiaan hetken aikaa. Sitten yhen miehen ilme kirkastui ja hän rohkaistui avaamaan suunsa sanomalla yes. Näytin sille sitten junalippuja ja kysyin mahollisimman yksinkertaisesti että mihin pitää mennä. Mies vastasi erittäin huolellisesti ääntäen ”downstairs, turn right” ja osoitti erästä portaikkoa. Kiittelin siinä sitten kovasti ja hyvästelin. Muut poliisit olivat aivan innoissaan kun yksi heistä selvisi tilanteesta niin hyvin ja seurasi sitten paljon naureskelua ja selkääntaputtelua! Äärimmäisen huvittava tilanne. Näytti siltä kuin englantia puhunut poliisi olisi kokenut yhden elämänsä hienoimmista hetkistä kun naama paistoi siihen malliin tovereiden suosiossa.

Taipeista junailtiin itsemme kohti Hualienin pientä kaupunkia joka on melkein puolivälissä Taiwania itärannikolla meren ja vuorten välissä. Junamatka oli todella komea! Vasemmalla puolella avautui meri ja oikealla puolella kohoili jylhä vuoristo. Juna sukelteli välillä vuoren seinämien sisälle, tuli taas puhtaan ja raikkaan näköisille merenrannoille, kulki peltojen ja pienten kylien lävitse jne. 4 tunnin matka ei tuntunut edes pitkästyttävältä maisemia ihaillessa. Hualien on pikku kaupunki ja ainaki mun mielestä varmasti yks parhaista kaupungeista joissa reissun aikana on tullut käytyä. Toisella reunalla on meri jonka rannoilta voi katella kaupungin taakse piirtyvää vuorijonoa. Kaupunki on rauhallinen eikä nähty muutaman päivän aikana kuin korkeintaan jokunen turisti. Ja muutama japanilainen turistiyksikkö. Taiwanissa japanilaiset turistit olivat aivan mahdottomia, siitä kohta lisää. Hualienissä ihmiset olivat ystävällisiä ja elämä leppoista. Käytiin siel molemmat parturissa ja ihan siedettävät kampaukset saatiin vaikkei yhteisiä sanoja montaa ollut! Kaupungin lähellä vuoristossa oli yks huikea luonnonpuisto (Taroko) jossa oli käytävä myöhemmin toisenkin kerran. Erityisen siitä tekee se että se on osittain marmorivuoristo ja joissain kohti marmoria on kuulema kilometrin paksuudelta. Joka tapauksessa näkymät oli huikeat ja esim. marmoriset joenuomat todella upeita. Esimerkiksi täällä puistossa muutaman kerran ja myös muualla törmättiin japanilaisiin turisteihin. Joka kerta kuvio oli sama: bussi saapuu kohteeseen x ja pysähtyy. Bussista virtaa ulos lauma riemukkaita japanilaisia joiden kamerat ja videokamerat laulavat jo bussista ulos tullessa. Seuraa kaoottiset 10-15min jonka aikana otetaan kymmenen tuhatta valokuvaa vuorotellen jokaisen matkatoverin kanssa (plus ryhmäkuvat) hienon maiseman edessä. Sitten joukkio juoksee takaisin bussiin ja jatkaa matkaa seuraavaan kohteeseen. Uskomatonta mutta totta. Noh asiaan. Ekalla kerralla Tarokoon mennessä hypättiin bussiin joka kulkee luonnonpuiston lävitse ja jatkaa vuorten toiselle puolelle. Mentiin kyydillä vuorilla jonkin matkaa ja sopivan näköisessä paikassa hypättiin ulos. Lähettiin seuraamaan polkua joka sukels melkein heti korkean vuorenseinämän sisälle. Luola oli monta sataa metriä pitkä ja pimeä eikä muuta näkynyt ku kaukana olevan luolansuun valo. Ilma oli kostea ja katosta tippui kylmiä pisaroita niskaan. Eikä tietenkään ollut taskulamppua mukana. Polku kuljetti sitten vuorten keskellä kirkasvetisen pienen kosken ylitse, syvää joenuomaa reunustaen, kapeni välillä ohueksi vuoren seinämällä jne... Lopulta matkan kruunas komea vesiputous riippusiltoineen ja näköalatasanteineen jossa kelpas evästää. Ei muuta kuin takaisin samaa reittiä ja nuudeliaterialle pienelle kioskille siellä missä hypättiin bussista pois. Oltiin lähteissä katottu että luonnonpuiston sisäänkäynnin edestä lähtee illalla busseja kaupunkiin. Kartta oli mukana ja aateltiin että kävellään niitä pieniä vuoriteitä pitkin bussipysäkille. Noh käveltiin ja käveltiin komeissa maisemissa ja tunnelma oli alkuun hyvä mut parin tunnin jälkeen alkoi jo mietityttämään että vieläköhän tätä on pitkästi. Ilta alko sit jo hämärtymään ja tultiin vähä levottomaks että miten tässä nyt käy. Auto tuli vastaan ja paikallinen pariskunta pysähtyi meidän kohdalla kauheasti viittilöiden ja kiinaksi selittäen. Halusivat meiät kyytiin ja viittoiltiin ja kiinaks koitettiin sanoa että kävellään. Noh ne ei meinannu hellittää ja osotteli Turoa ja näytti kauheena että hypätkää kyytiin, pyöritteli sormia korvan ympärillä että hulluja ollaan jne... Auto oli tulossa vastaan ja aateltiin että ei me nyt siihen suuntaan ainakaa mennä. Lopulta sit hypättiin kyytii ku mies näytti kartalta että se vie meiät sinne mihin oltiin menossa. Onneks mentiin kyytiin! Istuttiin auton takana lattialla kun ei penkkejä ollut. Autollakin matka jatkui ja jatkui ja pariskunta toisteli koko ajan että hulluja, ei voi kävellä jne... Se kartta viilas meitä aika roimasti linssiin, oltiin kävelty vasta n. kymmenesosa matkasta vaikka luultiin että ollaan melkein perillä! Kävellen oltais tultu perille vasta varmaan seuraavana aamuna...

Toinenkaan reissu Tarokoon ei sujunut ihan ongelmitta. Tällä kertaa osattiin suhteuttaa etäisyydet kartalle ja oltiin varauduttu ja suunniteltu patikointi oikein. Vähän ennen hämärtymistä oltiin ehkä puolen tunnin tai tunnin päässä siitä bussipysäkistä ja aateltiin pyörähtää vielä äkkiä jollain temppelillä mikä näky tieltä vähän matkan päässä. Paikka oli todella korkean kallioseinämän alaosaan rakennettu temppeli jonne oli louhittu kävelyreitti seinämän sisälle. Tosi komea viritelmä etenkin kun temppelin läpi virtasi vielä joki vesiputouksineen. Puhuttiin siinä että kohta täytyy lähteä ja jäin vielä katselemaan jotain. Yhtäkkiä huomasin että olin yksin ja perhettä ei näkynyt missään. Puhelinta ei ollut. Siellä ei kehdannut alkaa huutamaan kun yläpuolella oli kilometri pystysuoraa kallioseinämää irtolohkareineen. Tutkin kaikki kolot ja palasin sitten samaa reittiä takaisin tielle mutta ketään ei näkynyt. Temppeli oli kartan mukaan silmukan muotoisen polun puolessavälissä joka yhtyi polun molemmista päistä autotielle jota pitkin oli tarkoitus poistua vuorilta. Arvelin siinä sitten että perhe oli lähtenyt jatkamaan silmukkapolkua eteenpäin ja ovelana ajattelin että menen vähän matkaa autotietä pitkin ja kierrän polun loppupäähän ja juoksen vastaan. Kartan mukaan silmukkapolku oli yhteensä alle 1km ja ajattelin että sen kipaisee hetkessä. Kartta ei kuitenkaan kertonut että sen puolen polku oli koko matkan kiduttavaa kallionseinämään louhittua portaikkoa ensin ylös ja sitten alas. Koska tilanne oli oikeasti huolestuttava niin oli juostava kiemurtelevia kiviportaita pitkin jotka jatkui ja jatkui aina vaan jyrkkänä ylöspäin. Siinä vaiheessa oli jo myöhäistä palata. Välillä reitti oli alle metrin levyinen kaistale vuoren seinämällä ja alaspäin oli monen sadan metrin pudotus. Ei auttanut katsoa tai miettiä. Huipulla oli jokin jännittävä autio ja rapistunut luostarin tapainen jota olisi mielellään tutkinut tarkemmin mutta siinä tilanteessa täytyi kiireellä jatkaa eteenpäin jalat tuskallisesti hapoilla. Juomiset olivat toisessa repussa. Hämärä laskeutui. Juoksin rappusia alas ja alas kunnes loppuvaiheessa polku sukelsi säkkipimeään luolaan eikä muuta reittiä eteenpäin ollut. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko palata takaisin tai jatkaa eteenpäin. Hetken emmin mutta sukelsin sitten pimeyteen vaikka tilanne alkoi todella hirvittää. Hämähäkinseittejä oli runsaasti. Viisaana poikana ajattelin että koska luola on pimeä niin täytyy pitää jonkin verran ääntä että mahdolliset käärmeet ym. kaikkoavat alta pois. Luolassa oli todella hiljaista ja aloin kävelemään raskaammin ja puhelemaan jotain. Tuskin ehdin ensimmäistä sanaa aloittaa kun katosta lehahti iso parvi lepakoita jotka pyyhkivät kasvojani ohi lentäessään. Sen jälkeen päätinkin hiipiä hiirenhiljaa. Sydän hakkasi hulluna mutta koska vaihtoehtoja ei ollut niin täytyi vain jatkaa hapuilua pimeässä ja purra hammasta ja välttää panikointia. Luolasta ulostautuminen oli todella helpottava hetki ja kohta olinkin jo taas temppelillä. Tässä vaiheessa oli selvää että perhe olikin lähtenyt autotietä pitkin kohti vuoriston uloskäyntiä joten ei muuta kuin juoksemaan perään. Juoksin sen minkä uupuneena pystyi ja ehkä vartin päästä lähellä uloskäyntiä perhe löytyi. Siinä vaiheessa oli jo ihan pimeää. Bussissa vasta todella tajusi että mitä oikein oli tapahtunut. Kauhea kokemus mutta nyt kävi näin.

Kaupungissa kuultiin että n. tunnin junamatkan päässä etelään on jokin paikka missä on kuumia lähteitä. Ei muuta kun pyydettiin hotellin henkilökuntaan soittamaan johonkin majoitukseen siellä ja sopimaan kellonaika monelta hakevat juna-asemalta. Junareitin varrella oli jokin hyvältä kuulostava pieni kylä ja ostettiin sitten liput ensin sinne ja sieltä myöhemmin samana päivänä toinen lippu kuumille lähteille. Lipunmyyjä tivasi moneen kertaan että tosiaanko ollaan menossa siihen kylään ja pudisteli päätään. Kylän asemalla ei ollut oikeastaan mitään, jotain rakennuksia kyllä ja joku unelias vartija. Todella mielenkiintoinen paikka. Käveltiin siellä ympäriinsä ja kateltiin. Kauempana oli jokin vanha saha ja metsurien ja muiden työntekijöiden asuinyhteisö joka oli entisöity. Mikä huvittavinta, yhtäkkiä paikalle ilmestyi - mikäs muukaan kuin - japanilainen turistibussi ja saatiin seurata taas kerran huvittuneena 15 minuutin showta jonka jälkeen paikka oli taas rauhaisa ja autio. Paikalliset ihmiset olivat kuin eivät olisi ikinä nähneetkään länsimaalaisia ihmisiä. Lapset juoksivat perässä ja aikuiset tuijottivat ihmetellen. Illalla sitten kuumille lähteille. Paikka oli todella loistava. Pieni hotelli peltojen keskellä vuorten juurella ja vain muutama muu vieras samaan aikaan. Kylpyhuoneessa oli iso kylpyamme johon tuli vesi suoraan kuumilta lähteiltä. Ulkona sitten muita erilaisia altaita. Hotellin omistaja tuli toisena päivänä juttelemaan meille, tosin hän ei puhunut sanaakaan englantia. Siinä sitten hän viittilöi meidät autonsa kyytiin, osoitteli vuoria ym. Hypättiin sitten auton kyytiin ja mies käytti meitä ajelulla vuorilla ja käveltiin siellä metsäpoluilla jollekin riippusilloille ja vesiputouksille. Ihan siistit maisemat oli. Takaisin tullessa mies vei meidät johonkin ravintolaan syömään ja tarjosi ruoat, käytti jossain kaupassa ja vei meidät takaisin hotellille. Hauska mies, ei edes tarvinnut maksaa. Kun tarvitsi puhua jotain, hän soitti jollekin kaverilleen joka puhui hieman englantia ja siinä sitten sumplittiin että mistähän millonkin kyse. Mutta oli kyllä todella mielenkiintoista. Illalla vielä hotellilla mies tuli viittilöimään että tulkaa syömään. Hyvää hyvyyttään hän oli laittanut meille illallisen ulos, oli omat kaasukeittimet ja isot läjät kaikkea herkkuja jota paistaa ja syödä kaikessa rauhassa – ja joku mies soitti saksofonia. Yhtenä päivänä pyöräilin hotellin lähellä peltojen välisiä pieniä teitä pitkin kun 5 metrin päästä tien ylitti valtava käärme. Jos en pahasti kalavalehtele niin käärme oli 3-4m pitkä ja paksuimmillaan perusmiehen kaulan paksuinen. Jarrut pohjaan ja 15 sekuntia häkellystä. Todella mieleenpainuvia kokemuksia Taiwanista! Suuntana seuraavaksi Taipei ja sitten Hong Kong.

Taiwanista olis lyhyt matka Hong Kongiin mutta ilmeisesti Kiinan kontrollin takia lentoliput Taiwanista Kiinaan tai Hong Kongiin ovat todella kalliita. Me otettiin ensin meno-paluulippu välille Bangkok-Taipei ja menoliput Bangkok-Hong Kong. Hirveä ylimääräinen lenkki mutta paljon halvempi! Hong Kongin työharjoittelu ilmaantui Singaporen loppuhetkillä ja sinne siis päädyttiin melkosten vaiheiden jälkeen. Asunto oli ruhtinaalliset 7-8 neliömetriä ja aika lailla keskustassa. Ei todellakaan hyvä paikka lapsiperheelle mutta kaikkialla pärjää jos ei ole liian nuuka. Hong Kong on todella mielenkiintoinen paikka ja käymisen arvoinen mutta ei muuten meidän suosikkien joukossa. Hieno kokemus ja paljon muistoja kuitenkin.

Tämä kappale on jälkeenpäin kirjoitettua tekstiä ja ollaan jo Ecuadorissa joten ei jaksa noita vanhoja muistella tämän enempää. =) Tuli käytyä Hong Kongin aikana vielä esim. Macaussa ja Kiinan puolella Shenzhenissä ja Guangzhoussa mutta kirjoitetaan niistä sitten vaikka elämänkerrassa! Ecuadorin vuoro.