Playa de las Lajas, Panamá. Palmuilla reunustettua hiekkarantaa silmänkantamattomiin molempiin suuntiin, ei muita ihmisiä näköpiirissä. Lämpöä reilusti 30 astetta, mukava aallokko lyö rantaan. Tyyni Valtameri kivenheiton päässä kämpästä ja hiekka alkaa jo ulko-oven edestä. Täydellistä? Valitettavasti ei aivan, nimittäin juuri äsken kun pimeän tullen palattiin kämpälle ja sytytettiin valot niin nähtiin - yllätys yllätys - torakoita. Hyh, isoja ja mehukkaita, samanlaisia kuin Singaporessa. Listittiin kaksi ja toiset kaksi ajettiin ulos, yhden kohdalla tuli hutilyönti ja saatiin saaliiksi vain jalka. Että osaakin olla vastenmielisiä otuksia! Onneksi nukutaan yläkerrassa ja täällä ei ole nähty yhtäkään, ainakaan vielä. Harkitaan vakavasti majapaikan vaihtoa, se olisikin sentään nyt helppoa koska asustellaan hotelleissa ja hostelleissa.
Olisi mukava pitää blogia ajantasalla ja kirjoittaa kaikki parhaat jutut ja kuulumiset mutta kun ei vaan ehdi ja silloin kuin ehtisi niin ei huvita. Koitetaan tässä tehdä katsaus viime aikojen tapahtumista!
Päädyttiin lähtemään Ecuadorista aiemmin kuin oli tarkoitus. Työsopimus oli virallisesti vuoden loppuun asti ja oltiin vain suullisesti puhuttu että voitaisiin jatkaa maaliskuuhun asti. Työpaikan väen mokan takia viisumin jatkaminen olisi tullut yllättäen todella kalliiksi. Ehdotin sitten että mitäpä jos säästettäisiin ne rahat ja mentäisiin sen sijaan Panamaan ja jatkaisin sieltä käsin töitä vuoden loppuun. Noh, täällä sitä nyt sitten ollaan!
Salinasin keikka oli kyllä viimeisen päälle mielenkiintoinen ja matkaan tarttui kohtalaisen hyvä kielitaito, paljon hienoja kokemuksia ja uusia ihmissuhteita. Lähtö varmistui keskiviikkona ja lähdettiin kylästä jo perjantaina joten harmillisesti ei edes ehtinyt hyvästellä kaikkia. Itselle ei sillä toisaalta ollut niin väliä mutta ecuadorilaiset tavallisesti hyvästelevät piiitkän kaavan mukaan. Vaikka kyseessä olisi vain kahdenkeskinen hyvästely niin siihen tuntuu kuuluvan vähintään pienimuotoinen puhe kummaltakin osapuolelta, kerrotaan toisen parhaat puolet ja mitä ystävyys on merkinnyt jne. Etenkin työpaikoilla ”seremonia” on todella virallinen ja nolostuttava! Itse tosin pyysin että eivät järjestäisi mitään tilaisuutta, koska aiemmin olin ottanut sellaisiin osaa ja se on suomalaisen näkökulmasta todella kiusallista vaikkei itse olisikaan päätähti.
Lähtöpäivänä muutaman suomalaisen meikäläisen reppureissaajan oli tarkoitus tulla Salinasiin (oltiin tutustuttu niihin aiemmin Ecuadorissa) pitämään pikkujouluja meidän kanssa. Aamupäivällä soittivat että eivät pääsekään tulemaan, johon vastasin että me sitten tullaan sinne. Otin heidän hotellin nimen ylös, pistettiin kaikki kamat kasaan ja parin tunnin päästä oltiin jo matkalla Riobambaan 3h päähän. Adíos Salinas! Ecuadorissa tottui siihen että täytyy olla joustava, koska suunnitelmat muuttuvat aina ja etenkään aikatauluilla ei ole mitään väliä. Oli kyllä hienoa olla suomalaisten nuorten kanssa pitkästä aikaa. Vietettiin lauantai yhdessä erään paikallisen perheen luona, teurastettiin pari marsua, saunottiin (niillekin oli aiemmin yksi suomalainen poika tehnyt saunan) ja syötiin. Anteeksi vain Hikaru ja Haru, tai mitkä ne meidän lemmikkimarsujen nimet olivatkaan... Liha ei ollut edes kovin hyvää, tulipahan kuitenkin maistettua alueen perinneruokaa.
Ecuadorissa on merkillinen kaupunki nimeltään Cuenca, joka on pala kolonialistista Eurooppaa syrjässä vuoristossa. Aivan kuin olisi Keski-Euroopassa, tyypillisiä kivitaloja, mukulakivikatuja, paljon kahviloita jne. Ja kuulema yhteensä 52 kirkkoa! Riobambasta oli tarkoitus lähteä Cuencaan todella aikaisin sunnuntaiaamuna ja mainitsin asiasta hotellin työntekijälle. No, herättiin siinä puoli viideltä ja pistettiin kamat kasaan. Kannoin kamat alas mutta ulko-ovi olikin lukossa. Aulassa lojui iso läjä kaljapulloja ja hotellimies oli arvatenkin sammuneena jossain piilossa. Pengoin paikkoja hotellilla ja koitin soitella puhelinnumeroihin jne... Kyllä nimittäin ärsytti kun ei päästykään hotellista ulos kun oltiin vartavasten herätty keskellä yötä. Ei auttanut kuin mennä takaisin nukkumaan ja toivoa että ovet avataan ennen seuraavaa bussia.
Cuencassa viivyttiin pari yötä ja tiistaina meidän täytyi jo matkustaa Guayaquiliin, josta lento lähti aikaisin keskiviikkoaamuna. Bussimatkan piti kestää 3-4h mutta lopulta siinä menikin yli 6 tuntia! Me ei ikinä matkusteta tai liikuta ulkona pimeän aikaan ilman erityistä syytä mutta bussin viivästymisen takia tultiin terminaaliin vasta iltakahdeksan aikaan. Onneksi meidän ”vakkarihotellissa” Guayaquilissa oli tilaa, rojahdettiin sängylle nukkumaan ja taas neljältä ylös ja lentokentälle.
 |
| Panama City - "sivistyksen" parissa. Suurenna |
Lennettiin Panama Cityyn jossa meitä oli vastassa kuljettaja viemään meidät majapaikkaan, luksusta! Hän kertoi heti että ihmeellisesti siellä on satanut jo 24h putkeen ja sade jatkui vielä toiset 24h meidän saapumisen jälkeen. Kohta Panaman kanava suljettiin tulvimisen takia ja maa julistettiin hätätilaan. Jo toinen maa joka julistetaan hätätilaan heti kun me saavutaan, alkaa pikkuhiljaa tulla syyllinen olo... Paljon ihmisiä kuoli maanvyöryissä ja tuhannet menettivät kotinsa. Panama Cityn yhdellä pääväylällä ”tiesilta” romahti kun virtaava sadevesi kaivoi rakenteiden alta maat pois. Liikenne oli aivan tukossa ja bussiterminaalissa oli tuhansia ihmisiä jonottamassa poispääsyä. Heti kun lähdettiin kävelylle hotellilta, Turo putosi sadevesiviemäriin koska joku idiootti oli rakentanut, ehkä tietämättään, ansan viemärinkannesta. Selvittiin säikähdyksellä! Sade ropisi joten me voitiin hyvällä omallatunnolla shoppailla valtavan kokoisessa ja halvassa ostoskeskuksessa. Panama Cityssä täytyy olla yksi surkeimmista suurkaupunkien joukkoliikenteistä. Bussit ovat kyllä kieltämättä tyylikkäitä ja omalaatuisia ”punaisia paholaisia”, eli käytännössä ikivanhoja jenkkien koulubusseista yksilöllisesti tuunattuja amisbusseja. Penkit ovat ahtaat, sontaiset ja epämukavat. Kyyti on kovaa ja möykkyistä, kerran kuski karautti rennosti liikennetöyssyistä läpi ja me matkustajat kolautettiin päämme kattoon. Ovetkin kuskit avaavat alkeellisilla mutta hauskoilla mekaanisilla vivuilla.
Cityssä oltiin muutama päivä ja lähdettiin sitten kohti väljempiä vesiä, päämääränä David 500 kilometrin päässä lännessä. Jaettiin 8h matka kahteen osaan ja yövyttiin puolivälissä jossain pikkukaupungissa. Bussimatkat täällä maksaa 2-3 kertaa enemmän kuin Ecuadorissa, mutta 8h matka maksaa kuitenkin silti vain noin 15 dollaria per henkilö. Matkan aikana näki hyvin käytännössä sen, että Panamassa suurin osa alkuperäisistä sademetsistä on hakattu. Viljelyksiä, peltoja, matalaa pusikkoa ja välillä nuorta metsää siellä missä kuuluisi olla viidakkoa. Ainoastaan luonnonsuojelualueilla ja itäisessä korvessa Kolumbian vastaisella rajalla on koskematonta alkuperäistä sademetsää. On täällä silti paljon luontoa ja eläimiä. Erään toisen, reilun tunnin kestäneen bussimatkan aikana maaseudulla bongailin ikkunasta kotkia/haukkoja. Lyhyen matkan aikana laskin niitä 26 yksilöä!
David on kuulema Panaman kuumin kaupunki. Hyvin mahdollista, mutta me ainakin saatiin ensi töiksemme kahlata kaduilla polvia myöten vedessä. Satoi kovasti ja viemärit eivät pysyneet touhussa mukana. Majoituttiin hostelliin jossa oli uima-allas ja ostettiin Turolle uimakavereiksi kumiankkoja. Se on kyllä melkoinen vesipeto ja sitä on vaikea saada vedestä pois kerran kun sinne pääsee! Sateesta huolimatta kaupungissa oli kyllä kieltämättä silti ihan riittävän lämmin.
Tuli Annan synttärit, lähdettiin viidakkoon. Myös Panaman busseissa on sama ärsyttävä tapa kuin Ecuadorissa, nimittäin täyteen ahtaminen. Bussit monesti odottavat että jokainen kuutiometri on ahdattu täyteen ihmislihaa ennen kuin lähtevät liikkeelle. Maksimoidaan tuotot, minimoidaan matkustusmukavuus. Meidän päämäärä oli matkan varrella, joten kuski armollisesti otti meidät kyytiin sillä ehdolla että suostuttiin surkeimmille paikoille seisomaan. Eipä siinä muu auta ja tähän tottui jo Ecuadorissa. Omat henkilökohtaiset reviirinsä saa kyllä unohtaa jos haluaa matkustaa näissä latinomaissa. Kohteena oli eräs vaatimaton ecolodge luonnonpuiston sisällä. Onnistuttiin jäämään bussista pois oikeassa kohdassa polun varrella josta piti patikoida majapaikkaan. Tietä ei ollut perille asti. Vettä satoi koko viidakkoreissun ajan, pois lähtiessä aurinko alkoi paistamaan. Ei haitannut meitä, eipähän ollut moskiittoja. Majapaikka oli alkeellinen, mutta paikka upea! Litimärkänä vaeltelu sademetsässä kaatosateessa oli omalla tavallaan hieno kokemus ja viidakossa oli siisti tunnelma.
Lodgen omistaja on tarantellojen keräilijä ja sillä oli purkeissa näitä isoja karvaisia hämähäkkejä. Ihania... Rikoin heti ensimmäisenä aamuna viidakon sääntöä numero yksi, eli tarkista aina vaatteet ja kengät ennen kuin puet ne ylle. Noo aamulla puin ja kävin huussissa ja mentiin tekemään aamupalaa. Kohta aloin ihmettelemään että mikäs roska se kengässä ahistaa. Otin kengän pois, ei näkynyt mitään. Katsoin sukkaa - yääh! Iso, jalkapohjan reunasta toiseen ulottuva hämähäkki, onneksi sentään kuoliaaksi liiskaantuneena. Opin läksyni, mutta ei minusta ole vielä Indiana Jonesiksi. Ruokalaterassin reunoilla oli kolibrien juottopaikkoja ja niitähän siinä pörräsi vähän väliä ryystämässä, hienoja lintuja! Laittoivat myös päivittäin hedelmiä eräälle tasanteelle, jossa kävi vierailemassa olingoja ja cacomistlejä. Omistajilla oli myös lemmikkinä kesy kinkajou eli pieni hunajakarhu jonka kanssa sai leikkiä. Turo tykkäsi kovasti!
 |
| Kolibri. Hankala saada kuvaa, ovat niin nopeita! Suurenna |
Sittenpä jo tultiinkin tänne nykyiseen paikkaan rannalle. Aloin itse vihdoinkin opettelemaan surffausta mikä osoittautui aika haastavaksi hommaksi! Tuossa rannalla on varsin sopivat aallot sen opetteluun. Turo viihtyy kun saa leikkiä hiekalla ja vedellä ja Anna varsinkin viihtyy kun täällä on tosi kuuma, aurinko paistaa ja on loputon rauhallinen biitsi. Ei me täälläkän kovin kauaa varmaan viivytä mutta nautitaan toistaiseksi. Kun vaan ei olisi niitä torakoita...
