Reissuloki jäi viime kerralla pahasti kesken ja tässä on ennenjulkaisematon puuttuva lenkki Hong Kongiin asti:
Juna jyskyttää kohti Taipeita. Tän seuraavan reilun neljän tunnin matkan aikana onki hyvin aikaa päivitellä matkalokia. Lähettiin just Rueisuein kuumilta lähteiltä missä oltiin viimeiset kolme yötä. Taiwanin länsirannikkoa pitkin pääsis luotijunalla 90 minuutissa Taipeista Taiwanin eteläkärkeen, mutta täällä idässä meillä menee yli neljä tuntia vaikkei oltu edes puolessa välissä Taiwania! Ehkä vasta ”kolmasosavälissä”. =) En tiedä sit millaset maisemat siellä lännessä on mut täällä ainakin on sen verran upeeta et on sen arvosta. Toisella puolella jylhää vuoristoa ja toisella kirkasvetinen meri. Me ihastuttiin tähän maahan ja tuntuu varmasti haikealta lähteä huomenillalla. Yks parhaista paikoista missa tullu käytyä! Ei tosiaankaa etukätee arvattu et täällä ois näin kaunista! Mut joo viimeks taidettiin jäädä Thaimaahan niin jatketaanpa sit siitä.
ThaimaaViiminen päivä Thaimaan Raya Yailla osoittautui aika mielenkiintoiseksi. Lähettiin aamukävelylle kattelemaan saaren muita osia. Jossain vaiheessa alko kohtalaisen kova myrsky, oli kova tuuli ja sade piiskas välillä vaakatasossa. Kuljettiin pieniä polkuja pitkin viidakossa halpojen sateenvarjojen kanssa ja saatiin vaivoin poju pidettyä suunnilleen kuivana. Sateet on sentään täällä päin aina lämpimiä joten kylmä ei tule vaikka kastuisikin. Tuli myös todettua että sademetsä on nimensä mukaan parhaimmillaan kovalla sateella- tai ainakin on oikeaa tunnelmaa! Tultiin lähelle merenrantaa ja kahlattiin sateen muodostaman kolmisen metriä leveän joen ylitse. Yhtäkkiä huomattiin et oltiin autioituneella pienellä ”rantaresoltilla”. Oli muutamia bambumajoja olkikattoineen ja jonkunlainen rantaravintola. Outoa kyllä, näytti siltä et kaikki ihmiset olisi vaan yhtäkkiä kadonneet. Keittiövälineitä, avaamattomia juomalaatikoita, rantaleluja ym. lojui siellä täällä sikin sokin. Yhen bamburakennuksen katoksessa oli teltta pystyssä ja pitihän sen sisälle kurkata että näki siellä vielä olevat makuupussit ja jonkun henkilökohtaisia tavaroita. Teltta oli niin pölyinen ja repaleinen ettei sitä varmasti oltu pitkään aikaan käytetty. Tunnelma alko olla jokseenkin aavemainen vielä kun aallokko pauhas ja sade riepotteli. Jossai vaihees sit yhen rantamajan seinällä huomattiin joku ilmoitustaulu johon ihmiset oli kirjoittanu merkintöjä ja viimeinen kirjoitus oli alkuvuodelta (n 6kk sitten). Aika erikoista, mut ehkä paikka herää henkiin taas vuoden vaihteessa. Ranta oli muutenkin mielettömän hieno, hiekka oli valkeeta sateesta huolimatta ja kalliot reunusti poukamaa molemmin puolin. Siisti tunne eksyä sattumalta tällaiseen paikkaan tällaisella ilmalla! Paikkoja penkoessa olis kyllä viihtynyt pitkäänkin mut meillä ei ollu ku pari tuntia aikaa. Harmi.
Venematka saarelta Phuketiin oli myös varsin antoisa. Mentiin pienehköllä veneellä aallokossa joka oli avomerellä välillä pari-kolmemetristä. Alkuun kaikilla oli hauskaa mutta vähän ajan päästä kanssamatkustajat alkoivat taipua kaksinkerroin ku vene keikkui vähän joka suuntaan ja välillä sukelteli aallonpohjaan niin että pamahti. Pudotukset oli välillä niin kovia että häntäluuhun koski! Meillä ei kyllä kummallakaan tullu huono olo siinä kyydissä - ehkä se oli niin rajua vuoristorataa ettei ehtiny sellasia ajatella ku piti keskittyä pysymään penkillä. Kuvia olis kyl ollu hauska ottaa mut ei olis onnistunu ja olis ollu liian märkää. Mitäs poju teki matkalla? Tietenkin nukkui tyytyväisenä. Meitä oli veneessä joku kymmenkunta yhteensä ja kaikki muut ihmetteli yrjöä pidätellen että miten tuo pikkumies voi olla noin tyyni. Perille ku päästiin niin heräili sitten sopivasti. Huvittavaa oli myös että veneen puikoissa oli itse Geronimo. Tai no, joku thaimies joka näytti ihan intiaanilta pitkän mustan liehuletin kanssa. Taitamattomampi veneen käsittelijä ei kyllä olis välttämättä selvinny perille, mut tää mies veivaili varsin tyynesti isossa aallokossa. Mut pakko silti myöntää että matkalla pelotti oikeastikin ja tuli käytyä jo mielessä läpi miten toimii sitten pojun kanssa jos vene keikahtaa nurin... Välillä meinas nimittäin taitavasta ohjauksesta huolimatta horisontti nousta pystyyn.
Loppumatkasta tuli sitten valtava rankkasade ja Phuketiin tullessa kadut lainehti vedestä ja ihmiset kahlaili siellä nilkkojaan myöten jne. Taksin kuljettajaa varten meillä oli kartta hotellin sijainnista ja osoite englanniksi ja thaiksi, mutta silti tää ei tajunnu mitään ja seikkaili vaan katuja ristiin rastiin. Eipä sitten päästykään sen kyydissä perille vaan piti hypätä pois toisessa hotellissa ja pyytää sieltä joku fiksumpi kuljettamaan meidät perille. Että sellaista. Noh eipä siinä mitään. Seuraavana päivänä lennettiinkin sitten vain Bangkokiin jossa kateltiin puol päivää ja nukuttiin yks yö ennen lentoa Taipeihin.
TaiwanTaipeissa saatiin ensimmäiseksi taas hieman seikkailla hotellia etsiessä. Otettiin lentokentältä bussi hotellin lähistölle ja oltiin pyydetty lentokentän infoa merkkaamaan meidän hotelli karttaan. Bussikuski jätti meidät sinne jollekin tielle muutaman korttelin päähän, mutta neuvoi meidät väärään suuntaan. Täällä Taiwanissa suunnistamista hankaloittaa jonkin verran se, että lähes kaikki on kirjoitettu vain kiinaksi. Opaskyltit ja jopa hotellien nimet on monesti vain kiinaksi, joten paikkoja on hieman vaikea löytää. Tiennimet on pääosin kirjoitettu myös meidän tuntemilla kirjaimilla, mutta sekään ei välttämättä auta yhtään. Nimet kun on monesti muutettu suurinpiirtein, niin että esimerkiksi ”Rueisuei” voi olla vaikkapa ”Juisui”, ”Yuishui” tai ”Ruisui” jne... Taipeissa homman teki hankalaksi se että kaikki tiennimet tuntuivat olevan samankaltaisia ja lisäksi kaikkia teitä ei ollut merkitty karttaan. Kun etsii Jingsheniä ja tuleekin vastaan Qinshenia, Chingsenia, Shinshengia, Zinshengia, Lingseniä ja vaikka Xingsheniä niin alkaa väkisin hieman pää sekoittua. Huonoa tuuri tietysti ku jää pois jollain tietyllä kadulla niin voi lähteä kulkemaan kahteen eri suuntaan, mutta bussikuski neuvoi meidät juuri sinne väärään. Muutenkin olisi ollut tekemistä hotellin löytämisessä niin tämä vielä pahensi tilannetta. No selvittiin me lopulta perille kun ensin jonkun aikaa kierreltiin katuja ristiin rastiin, mutta meinas kyl huumorintaju loppua väsyneenä rinkkoja raahatessa varsinkin kun pojukin alkoi hermostua. Eikä meidänkään hotellilla ollut näkyvää osviittaa länsimaalaisille, ovelta sisälle kurkatessa vain huomattiin että täähän se onkin! Joku varmasti (niin minäkin) miettii miksi ei kuljeta taksilla vaikka ne kuitenki on suht halpoja? En tiedä miksi. Ehkä meillä on sen verran seikkailumieltä (tai rahat vähissä) että kuljetaan mieluiten kävellen ja jos on liian pitkä matka niin paikallisilla busseilla tai millä sitten ihmiset t xvdmeneekään. Näkee ainakin ihan tavallisia paikkoja ja ihmisiä ja se on monesti kaikkein mielenkiintoisinta.
Taipeissa käytiin esimerkiksi Taipei 101 –tornissa, joten ainakin vielä vähän aikaa voidaan sanoa käyneemme maailman korkeimmassa rakennuksessa! Dubain tornia ei lasketa ku se ei oo vielä valmis. Ite torni ei ollu meidän mielestä erityisen kaunis, mutta ne näkymät! Niin ja on tornissa myös maailman nopein hissi! Taisi mennä joku 30 sekuntia että pääsi sinne 97. kerroksen tienoille. Vauhtia 16m/s jos oikein muistan. Tornin huipulla pääs koko rakennuksen kiertävälle ulkoilmatasanteelle jossa tuuli ujelsi ja päätä pyörrytti! Maisemat oli kyllä komeat. Taipeita reunustaa vuoristo ja korkealta näki hyvin esim. monimutkaiset tunneliverkostot. Varmasti Taipeissa olis varmasti tekemistä pitkäksikin aikaa mutta meitä poltteli päästä mahdollisimman pian ulos kaupungista ja maaseudulle! Pari päivää meni ihan kivasti pääkaupungissa. Saatiin sitten asiat hyvin järkättyä Taipein hotellin kanssa, johon jätettiin suurin osa tavaroista muun reissun ajaksi ja kuljettiin vaan välttämättömien kanssa. Taiwanilaiset on avoimen kiinnostuneita länkkäreistä mutta myös ujoja. Harva osaa puhua englantia ja vielä harvempi uskaltaa avata suutaan vaikka osaisikin. Sen takia asioiden selvittely on hieman mutkikasta ja kärsivällisyyttä vaaditaan mut sehän se oikeastaan on vaan hauskaa. Taipein rautatieasemalla törmättiin taas kieliongelmaan kun oikeaa laituria oli mahdoton löytää. Menin jutututtamaan neljän poliisin ryhmää joka partioi asemalla. Tervehdin ja kysyin puhuuko joku englantia. Seurasi syvä hiljaisuus ja miehet katteli toisiaan hetken aikaa. Sitten yhen miehen ilme kirkastui ja hän rohkaistui avaamaan suunsa sanomalla yes. Näytin sille sitten junalippuja ja kysyin mahollisimman yksinkertaisesti että mihin pitää mennä. Mies vastasi erittäin huolellisesti ääntäen ”downstairs, turn right” ja osoitti erästä portaikkoa. Kiittelin siinä sitten kovasti ja hyvästelin. Muut poliisit olivat aivan innoissaan kun yksi heistä selvisi tilanteesta niin hyvin ja seurasi sitten paljon naureskelua ja selkääntaputtelua! Äärimmäisen huvittava tilanne. Näytti siltä kuin englantia puhunut poliisi olisi kokenut yhden elämänsä hienoimmista hetkistä kun naama paistoi siihen malliin tovereiden suosiossa.
Taipeista junailtiin itsemme kohti Hualienin pientä kaupunkia joka on melkein puolivälissä Taiwania itärannikolla meren ja vuorten välissä. Junamatka oli todella komea! Vasemmalla puolella avautui meri ja oikealla puolella kohoili jylhä vuoristo. Juna sukelteli välillä vuoren seinämien sisälle, tuli taas puhtaan ja raikkaan näköisille merenrannoille, kulki peltojen ja pienten kylien lävitse jne. 4 tunnin matka ei tuntunut edes pitkästyttävältä maisemia ihaillessa. Hualien on pikku kaupunki ja ainaki mun mielestä varmasti yks parhaista kaupungeista joissa reissun aikana on tullut käytyä. Toisella reunalla on meri jonka rannoilta voi katella kaupungin taakse piirtyvää vuorijonoa. Kaupunki on rauhallinen eikä nähty muutaman päivän aikana kuin korkeintaan jokunen turisti. Ja muutama japanilainen turistiyksikkö. Taiwanissa japanilaiset turistit olivat aivan mahdottomia, siitä kohta lisää. Hualienissä ihmiset olivat ystävällisiä ja elämä leppoista. Käytiin siel molemmat parturissa ja ihan siedettävät kampaukset saatiin vaikkei yhteisiä sanoja montaa ollut! Kaupungin lähellä vuoristossa oli yks huikea luonnonpuisto (Taroko) jossa oli käytävä myöhemmin toisenkin kerran. Erityisen siitä tekee se että se on osittain marmorivuoristo ja joissain kohti marmoria on kuulema kilometrin paksuudelta. Joka tapauksessa näkymät oli huikeat ja esim. marmoriset joenuomat todella upeita. Esimerkiksi täällä puistossa muutaman kerran ja myös muualla törmättiin japanilaisiin turisteihin. Joka kerta kuvio oli sama: bussi saapuu kohteeseen x ja pysähtyy. Bussista virtaa ulos lauma riemukkaita japanilaisia joiden kamerat ja videokamerat laulavat jo bussista ulos tullessa. Seuraa kaoottiset 10-15min jonka aikana otetaan kymmenen tuhatta valokuvaa vuorotellen jokaisen matkatoverin kanssa (plus ryhmäkuvat) hienon maiseman edessä. Sitten joukkio juoksee takaisin bussiin ja jatkaa matkaa seuraavaan kohteeseen. Uskomatonta mutta totta. Noh asiaan. Ekalla kerralla Tarokoon mennessä hypättiin bussiin joka kulkee luonnonpuiston lävitse ja jatkaa vuorten toiselle puolelle. Mentiin kyydillä vuorilla jonkin matkaa ja sopivan näköisessä paikassa hypättiin ulos. Lähettiin seuraamaan polkua joka sukels melkein heti korkean vuorenseinämän sisälle. Luola oli monta sataa metriä pitkä ja pimeä eikä muuta näkynyt ku kaukana olevan luolansuun valo. Ilma oli kostea ja katosta tippui kylmiä pisaroita niskaan. Eikä tietenkään ollut taskulamppua mukana. Polku kuljetti sitten vuorten keskellä kirkasvetisen pienen kosken ylitse, syvää joenuomaa reunustaen, kapeni välillä ohueksi vuoren seinämällä jne... Lopulta matkan kruunas komea vesiputous riippusiltoineen ja näköalatasanteineen jossa kelpas evästää. Ei muuta kuin takaisin samaa reittiä ja nuudeliaterialle pienelle kioskille siellä missä hypättiin bussista pois. Oltiin lähteissä katottu että luonnonpuiston sisäänkäynnin edestä lähtee illalla busseja kaupunkiin. Kartta oli mukana ja aateltiin että kävellään niitä pieniä vuoriteitä pitkin bussipysäkille. Noh käveltiin ja käveltiin komeissa maisemissa ja tunnelma oli alkuun hyvä mut parin tunnin jälkeen alkoi jo mietityttämään että vieläköhän tätä on pitkästi. Ilta alko sit jo hämärtymään ja tultiin vähä levottomaks että miten tässä nyt käy. Auto tuli vastaan ja paikallinen pariskunta pysähtyi meidän kohdalla kauheasti viittilöiden ja kiinaksi selittäen. Halusivat meiät kyytiin ja viittoiltiin ja kiinaks koitettiin sanoa että kävellään. Noh ne ei meinannu hellittää ja osotteli Turoa ja näytti kauheena että hypätkää kyytiin, pyöritteli sormia korvan ympärillä että hulluja ollaan jne... Auto oli tulossa vastaan ja aateltiin että ei me nyt siihen suuntaan ainakaa mennä. Lopulta sit hypättiin kyytii ku mies näytti kartalta että se vie meiät sinne mihin oltiin menossa. Onneks mentiin kyytiin! Istuttiin auton takana lattialla kun ei penkkejä ollut. Autollakin matka jatkui ja jatkui ja pariskunta toisteli koko ajan että hulluja, ei voi kävellä jne... Se kartta viilas meitä aika roimasti linssiin, oltiin kävelty vasta n. kymmenesosa matkasta vaikka luultiin että ollaan melkein perillä! Kävellen oltais tultu perille vasta varmaan seuraavana aamuna...
Toinenkaan reissu Tarokoon ei sujunut ihan ongelmitta. Tällä kertaa osattiin suhteuttaa etäisyydet kartalle ja oltiin varauduttu ja suunniteltu patikointi oikein. Vähän ennen hämärtymistä oltiin ehkä puolen tunnin tai tunnin päässä siitä bussipysäkistä ja aateltiin pyörähtää vielä äkkiä jollain temppelillä mikä näky tieltä vähän matkan päässä. Paikka oli todella korkean kallioseinämän alaosaan rakennettu temppeli jonne oli louhittu kävelyreitti seinämän sisälle. Tosi komea viritelmä etenkin kun temppelin läpi virtasi vielä joki vesiputouksineen. Puhuttiin siinä että kohta täytyy lähteä ja jäin vielä katselemaan jotain. Yhtäkkiä huomasin että olin yksin ja perhettä ei näkynyt missään. Puhelinta ei ollut. Siellä ei kehdannut alkaa huutamaan kun yläpuolella oli kilometri pystysuoraa kallioseinämää irtolohkareineen. Tutkin kaikki kolot ja palasin sitten samaa reittiä takaisin tielle mutta ketään ei näkynyt. Temppeli oli kartan mukaan silmukan muotoisen polun puolessavälissä joka yhtyi polun molemmista päistä autotielle jota pitkin oli tarkoitus poistua vuorilta. Arvelin siinä sitten että perhe oli lähtenyt jatkamaan silmukkapolkua eteenpäin ja ovelana ajattelin että menen vähän matkaa autotietä pitkin ja kierrän polun loppupäähän ja juoksen vastaan. Kartan mukaan silmukkapolku oli yhteensä alle 1km ja ajattelin että sen kipaisee hetkessä. Kartta ei kuitenkaan kertonut että sen puolen polku oli koko matkan kiduttavaa kallionseinämään louhittua portaikkoa ensin ylös ja sitten alas. Koska tilanne oli oikeasti huolestuttava niin oli juostava kiemurtelevia kiviportaita pitkin jotka jatkui ja jatkui aina vaan jyrkkänä ylöspäin. Siinä vaiheessa oli jo myöhäistä palata. Välillä reitti oli alle metrin levyinen kaistale vuoren seinämällä ja alaspäin oli monen sadan metrin pudotus. Ei auttanut katsoa tai miettiä. Huipulla oli jokin jännittävä autio ja rapistunut luostarin tapainen jota olisi mielellään tutkinut tarkemmin mutta siinä tilanteessa täytyi kiireellä jatkaa eteenpäin jalat tuskallisesti hapoilla. Juomiset olivat toisessa repussa. Hämärä laskeutui. Juoksin rappusia alas ja alas kunnes loppuvaiheessa polku sukelsi säkkipimeään luolaan eikä muuta reittiä eteenpäin ollut. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko palata takaisin tai jatkaa eteenpäin. Hetken emmin mutta sukelsin sitten pimeyteen vaikka tilanne alkoi todella hirvittää. Hämähäkinseittejä oli runsaasti. Viisaana poikana ajattelin että koska luola on pimeä niin täytyy pitää jonkin verran ääntä että mahdolliset käärmeet ym. kaikkoavat alta pois. Luolassa oli todella hiljaista ja aloin kävelemään raskaammin ja puhelemaan jotain. Tuskin ehdin ensimmäistä sanaa aloittaa kun katosta lehahti iso parvi lepakoita jotka pyyhkivät kasvojani ohi lentäessään. Sen jälkeen päätinkin hiipiä hiirenhiljaa. Sydän hakkasi hulluna mutta koska vaihtoehtoja ei ollut niin täytyi vain jatkaa hapuilua pimeässä ja purra hammasta ja välttää panikointia. Luolasta ulostautuminen oli todella helpottava hetki ja kohta olinkin jo taas temppelillä. Tässä vaiheessa oli selvää että perhe olikin lähtenyt autotietä pitkin kohti vuoriston uloskäyntiä joten ei muuta kuin juoksemaan perään. Juoksin sen minkä uupuneena pystyi ja ehkä vartin päästä lähellä uloskäyntiä perhe löytyi. Siinä vaiheessa oli jo ihan pimeää. Bussissa vasta todella tajusi että mitä oikein oli tapahtunut. Kauhea kokemus mutta nyt kävi näin.
Kaupungissa kuultiin että n. tunnin junamatkan päässä etelään on jokin paikka missä on kuumia lähteitä. Ei muuta kun pyydettiin hotellin henkilökuntaan soittamaan johonkin majoitukseen siellä ja sopimaan kellonaika monelta hakevat juna-asemalta. Junareitin varrella oli jokin hyvältä kuulostava pieni kylä ja ostettiin sitten liput ensin sinne ja sieltä myöhemmin samana päivänä toinen lippu kuumille lähteille. Lipunmyyjä tivasi moneen kertaan että tosiaanko ollaan menossa siihen kylään ja pudisteli päätään. Kylän asemalla ei ollut oikeastaan mitään, jotain rakennuksia kyllä ja joku unelias vartija. Todella mielenkiintoinen paikka. Käveltiin siellä ympäriinsä ja kateltiin. Kauempana oli jokin vanha saha ja metsurien ja muiden työntekijöiden asuinyhteisö joka oli entisöity. Mikä huvittavinta, yhtäkkiä paikalle ilmestyi - mikäs muukaan kuin - japanilainen turistibussi ja saatiin seurata taas kerran huvittuneena 15 minuutin showta jonka jälkeen paikka oli taas rauhaisa ja autio. Paikalliset ihmiset olivat kuin eivät olisi ikinä nähneetkään länsimaalaisia ihmisiä. Lapset juoksivat perässä ja aikuiset tuijottivat ihmetellen. Illalla sitten kuumille lähteille. Paikka oli todella loistava. Pieni hotelli peltojen keskellä vuorten juurella ja vain muutama muu vieras samaan aikaan. Kylpyhuoneessa oli iso kylpyamme johon tuli vesi suoraan kuumilta lähteiltä. Ulkona sitten muita erilaisia altaita. Hotellin omistaja tuli toisena päivänä juttelemaan meille, tosin hän ei puhunut sanaakaan englantia. Siinä sitten hän viittilöi meidät autonsa kyytiin, osoitteli vuoria ym. Hypättiin sitten auton kyytiin ja mies käytti meitä ajelulla vuorilla ja käveltiin siellä metsäpoluilla jollekin riippusilloille ja vesiputouksille. Ihan siistit maisemat oli. Takaisin tullessa mies vei meidät johonkin ravintolaan syömään ja tarjosi ruoat, käytti jossain kaupassa ja vei meidät takaisin hotellille. Hauska mies, ei edes tarvinnut maksaa. Kun tarvitsi puhua jotain, hän soitti jollekin kaverilleen joka puhui hieman englantia ja siinä sitten sumplittiin että mistähän millonkin kyse. Mutta oli kyllä todella mielenkiintoista. Illalla vielä hotellilla mies tuli viittilöimään että tulkaa syömään. Hyvää hyvyyttään hän oli laittanut meille illallisen ulos, oli omat kaasukeittimet ja isot läjät kaikkea herkkuja jota paistaa ja syödä kaikessa rauhassa – ja joku mies soitti saksofonia. Yhtenä päivänä pyöräilin hotellin lähellä peltojen välisiä pieniä teitä pitkin kun 5 metrin päästä tien ylitti valtava käärme. Jos en pahasti kalavalehtele niin käärme oli 3-4m pitkä ja paksuimmillaan perusmiehen kaulan paksuinen. Jarrut pohjaan ja 15 sekuntia häkellystä. Todella mieleenpainuvia kokemuksia Taiwanista! Suuntana seuraavaksi Taipei ja sitten Hong Kong.
Taiwanista olis lyhyt matka Hong Kongiin mutta ilmeisesti Kiinan kontrollin takia lentoliput Taiwanista Kiinaan tai Hong Kongiin ovat todella kalliita. Me otettiin ensin meno-paluulippu välille Bangkok-Taipei ja menoliput Bangkok-Hong Kong. Hirveä ylimääräinen lenkki mutta paljon halvempi! Hong Kongin työharjoittelu ilmaantui Singaporen loppuhetkillä ja sinne siis päädyttiin melkosten vaiheiden jälkeen. Asunto oli ruhtinaalliset 7-8 neliömetriä ja aika lailla keskustassa. Ei todellakaan hyvä paikka lapsiperheelle mutta kaikkialla pärjää jos ei ole liian nuuka. Hong Kong on todella mielenkiintoinen paikka ja käymisen arvoinen mutta ei muuten meidän suosikkien joukossa. Hieno kokemus ja paljon muistoja kuitenkin.
Tämä kappale on jälkeenpäin kirjoitettua tekstiä ja ollaan jo Ecuadorissa joten ei jaksa noita vanhoja muistella tämän enempää. =) Tuli käytyä Hong Kongin aikana vielä esim. Macaussa ja Kiinan puolella Shenzhenissä ja Guangzhoussa mutta kirjoitetaan niistä sitten vaikka elämänkerrassa! Ecuadorin vuoro.
