Ajanvietettä

Saavuimme perille tiistaina puolen päivän jälkeen ja pääsimme heti asettumaan pieneen taloon. Illalla menimme käymään lähellä asuvan pomon luona ja lapset pääsivät uima-altaaseen heti ensimmäisenä päivänä! Toisin sanoen mikään ei pidätellyt lapsia menemästä uimaan kun näkivät altaan.

Keskiviikkona täytyi jo heti lähteä hoitamaan työhön liittyviä asioita, kuten terveystarkastus, työlupahakemus yms. Varsinainen vapaa-aika jäi siis hyvin vähiin, mutta onneksi apua on ollut helposti saatavilla käytännön asioihin liittyen. Sellu/paperitehdastyömaa on aika vaikuttava kokonaisuus!

Ensimmäisenä viikonloppuna ehdin kuitenkin hieman puhallella perheen kanssa!

Biitsi meidän pihatien päässä. Taustalla näkyy Colonian kaupunkia.

Liikuttavan sympaattinen "itse tehty" leikkipuisto.

Tässä leikkipuistossa olisi EU-virkamiehille purtavaa.

Tällä hetkellä lähden töihin aamulla n. klo 6 ja tulen kotiin hieman klo 18 jälkeen. Itselläni ei toisaalta ole valittamista, kunhan perhe pärjää! Huomenna aamulla on lähdettävä kuudelta kohti Montevideota johonkin immigraatiohaastatteluun. Matkaan menee jo 3h suunta. Onpahan hyvä tilaisuus harjoitella espanjaa jo tutuksi tulleen Tito - kuljettajan kanssa!

Uruguayssa

Vihdoinkin perillä Uruguayssa! Lensimme ensin Kuopiosta Helsinkiin n. 1h, Helsingistä Lontooseen 3,5h, ja lopulta Lontoosta Buenos Airesiin 13,5h. Lapset nukkuivat pitkällä lennolla onneksi kymmenisen tuntia mutta me muut ei saatu nukuttua käytännössä lainkaan. Lasten (yllättäen lähinnä Turon) kiukkupurkaukset sattuivat sentään lentokentille ja viimeiselle lauttamatkalle Buenos Airesista Coloniaan.

Kaupunki on pieni ja tunnelmallinen, paikat eivät ole ihan kunnossa vaan hieman sinnepäin ja ilmasto on Suomen kesäkelejä parhaimmillaan. Ympärillä kuuluva ja näkyvä espanjankieli tuntuu taas pitkästä aikaa oikein mukavalta!

Pihatie merelle päin, matkaa biitsille noin 300m.

Pihatie toiseen suuntaan. Talo pilkistää vasemmalla.

Koitamme pitää tämän blogin yksinkertaisena ja lisätä paljon kuvia. Kuvien laadunkaan suhteen emme jaksa alkaa nipottamaan. 

Hyvää Joulua!

Pukkia odottelemassa aatonaattona. Suurenna

Hyvää Joulua kaikille sinne Suomeen ja muuallekin! Meillä on tänä vuonna hieman erilainen Joulu kaukana kaikesta totutusta.

Ollaan nyt Costa Ricassa Zancudo Beachilla, lähellä Panaman rajaa. Kylä on pieni ja hiljainen, vaikka asuu täällä n. 500 asukkaan joukossa aika paljon erityisesti amerikkalaisia eläkeläisiä. Hiekkaranta on villi, tyhjä ihmisistä ja rannalta ei näy yhtäkään rakennusta, ainoastaan palmumetsää. Viivytään Joulun yli amerikkalaisen perheen omistamassa majapaikassa, jossa on vain 2 vierasmökkiä ja toinen niistäkin on tyhjä. Sallittiin itsellemme vähän luksusta juhlapyhiksi, majapaikka on tämän reissun aikana ylivoimaisesti tasokkain! Paikan yhteydessä on myös pieni ravintola ja he ovat luvanneet järjestää amerikkalaisen jouluaterian 24. ja 25. päivä! Ei se suomalaista ehkä voita mutta maistuu varmasti. Muuten joulutunnelmasta ei ole tietoakaan, lämpöä on +35 ja aurinko paistaa, läheiset ovat kaukana. Ei ole edes suklaata! Yritetään se puute paikata huomenna kun käydään aamulla veneellä lähimmässä kylässä, josta huhun mukaan voisi löytyä sveitsiläistä suklaata! Siinäpä siis urakkaa Jouluaatoksi! Palataan puolen päivän jälkeen, rauhoitutaan joulunviettoon ja odotetaan ilta-ateriaa.

Matka tähän kauniiseen paikkaan oli mielenkiintoinen. Matkustettiin Panaman Davidista noin 60 kilometriä tänne Zancudolle, lähdettiin aamulla liikkeelle 7:30 ja saavuttiin perille klo 15:00. Meni siis yli 7h ja kuljettiin viidellä eri kulkuvälineellä. Odotteluihin meni ehkä kolmisen tuntia joten varsinaisiin auto/bussi/taksimatkoihin meni käsittämättömät  4h 60km matkalla! En ole ikinä nähnyt missään niin surkeita teitä kuin täällä Costa Rican puolella. Heti rajanylityksen jälkeen alkoi monttuiset, joskin päällystetyt tiet. Ajaminen oli yhtä pujottelua, koska toinen toistaan isompia monttuja oli 10 metrin välein. Välillä kuopat katkaisivat tien melkein laidasta laitaan mutta aina jostain, vähintään ojanpenkasta pääsi puikahtamaan. Vastaantuleva liikenne oli aika villin näköistä, kun autot poukkoilivat kovaa vauhtia puolelta toiselle, etsien sopivaa reittiä tiellä, jossa reikää näytti olevan yli puolet pinta-alasta. Tiet huonontuivat entisestään mitä pidemmälle korpeen tultiin. Suurin osa matkasta oli hiekkateitä. Tavallisella henkilöautolla ei pääsisi mitenkään tänne asti vaan on pakko olla maasturi tai ainakin neliveto ja iso maavara. Liioittelematta hölkkäämällä olisi päässyt perille nopeammin, koska autot joutuivat kiipeilemään ja laskettelemaan kävelyvauhtia suurimman osan matkasta.

Myös rajanylitys oli kaikkein omituisin ja sekavin mitä tähän mennessä on kokenut. Rajan puolelta toiselle pystyisi kuka vain kulkemaan vapaasti ja vahingossakin. Rajalla on jonkinlainen pieni kylä ja jossain näkymättömässä kohdassa Panama vaihtuu Costa Ricaksi. Ei ole aitoja, portteja, kontrollia, ei mitään mitä voisi kuvitella! Todella hämmentävä paikka. Rajan ylittäjät joutuvat itse huolehtimaan että hankkivat asianmukaiset leimat passeihinsa - en tiedä mitä voisi tapahtua jos myöhemmin jäisi kiinni maassaoleskelusta ilman leimaa. Immigraatio ja emigraatio - "kioskeja" sai tosissaan etsimällä etsiä. Ensin löydettiin pienii luukku, jossa luki Panamasta poistuminen ja otettiin siitä leima passeihin. Käveltiin kylässä eteenpäin ja kohta löydettiin toinen luukku, jossa luki Costa Ricaan sisääntulo. Taas leimat paperiin ja näin oli virallisuudet hoidettu. Ei kerrassaan mitään kontrollia, ei edes matkatavaroita tarkasteta missään. Löysin vartijan ja kysyin mistä voisi vaihtaa rahaa. Siellä täällä kulki miehiä olkalaukkujen kanssa ja he olivat  uulema rahanvaihtopisteitä. Täytyi varmistaa uudestaan vielä eri vartijalta että uskaltaako niiltä tosiaan ostaa Coloneja (Costa Rican raha),  mutta niin vaan... Kaikinpuolin omituista touhua!

Täällä ollaan siis joko 26 tai 27 päivään asti ja sen jälkeen kaikki on vielä avoinna. Mahdollisesti palataan sitten taas Panaman puolelle mutta kuka tietää. Katsotaan mihin päädytään!

Nopea tilannepäivitys

Rantaleijona. Suurenna

Playa de las Lajas, Panamá. Palmuilla reunustettua hiekkarantaa silmänkantamattomiin molempiin suuntiin, ei muita ihmisiä näköpiirissä. Lämpöä reilusti 30 astetta, mukava aallokko lyö rantaan. Tyyni Valtameri kivenheiton päässä kämpästä ja hiekka alkaa jo ulko-oven edestä. Täydellistä? Valitettavasti ei aivan, nimittäin juuri äsken kun pimeän tullen palattiin kämpälle ja sytytettiin valot niin nähtiin - yllätys yllätys - torakoita. Hyh, isoja ja mehukkaita, samanlaisia kuin Singaporessa. Listittiin kaksi ja toiset kaksi ajettiin ulos, yhden kohdalla tuli hutilyönti ja saatiin saaliiksi vain jalka. Että osaakin olla vastenmielisiä otuksia! Onneksi nukutaan yläkerrassa ja täällä ei ole nähty yhtäkään, ainakaan vielä. Harkitaan vakavasti majapaikan vaihtoa, se olisikin sentään nyt helppoa koska asustellaan hotelleissa ja hostelleissa.

Olisi mukava pitää blogia ajantasalla ja kirjoittaa kaikki parhaat jutut ja kuulumiset mutta kun ei vaan ehdi ja silloin kuin ehtisi niin ei huvita. Koitetaan tässä tehdä katsaus viime aikojen tapahtumista!

Päädyttiin lähtemään Ecuadorista aiemmin kuin oli tarkoitus. Työsopimus oli virallisesti vuoden loppuun asti ja oltiin vain suullisesti puhuttu että voitaisiin jatkaa maaliskuuhun asti. Työpaikan väen mokan takia viisumin jatkaminen olisi tullut yllättäen todella kalliiksi. Ehdotin sitten että mitäpä jos säästettäisiin ne rahat ja mentäisiin sen sijaan Panamaan ja jatkaisin sieltä käsin töitä vuoden loppuun. Noh, täällä sitä nyt sitten ollaan!

Salinasin keikka oli kyllä viimeisen päälle mielenkiintoinen ja matkaan tarttui kohtalaisen hyvä kielitaito, paljon hienoja kokemuksia ja uusia ihmissuhteita. Lähtö varmistui keskiviikkona ja lähdettiin kylästä jo perjantaina joten harmillisesti ei edes ehtinyt hyvästellä kaikkia. Itselle ei sillä toisaalta ollut niin väliä mutta ecuadorilaiset tavallisesti hyvästelevät piiitkän kaavan mukaan. Vaikka kyseessä olisi vain kahdenkeskinen hyvästely niin siihen tuntuu kuuluvan vähintään pienimuotoinen puhe kummaltakin osapuolelta, kerrotaan toisen parhaat puolet ja mitä ystävyys on merkinnyt jne. Etenkin työpaikoilla ”seremonia” on todella virallinen ja nolostuttava! Itse tosin pyysin että eivät järjestäisi mitään tilaisuutta, koska aiemmin olin ottanut sellaisiin osaa ja se on suomalaisen näkökulmasta todella kiusallista vaikkei itse olisikaan päätähti.

Lähtöpäivänä muutaman suomalaisen meikäläisen reppureissaajan oli tarkoitus tulla Salinasiin (oltiin tutustuttu niihin aiemmin Ecuadorissa) pitämään pikkujouluja meidän kanssa. Aamupäivällä soittivat että eivät pääsekään tulemaan, johon vastasin että me sitten tullaan sinne. Otin heidän hotellin nimen ylös, pistettiin kaikki kamat kasaan ja parin tunnin päästä oltiin jo matkalla Riobambaan 3h päähän. Adíos Salinas! Ecuadorissa tottui siihen että täytyy olla joustava, koska suunnitelmat muuttuvat aina ja etenkään aikatauluilla ei ole mitään väliä. Oli kyllä hienoa olla suomalaisten nuorten kanssa pitkästä aikaa. Vietettiin lauantai yhdessä erään paikallisen perheen luona, teurastettiin pari marsua, saunottiin (niillekin oli aiemmin yksi suomalainen poika tehnyt saunan) ja syötiin. Anteeksi vain Hikaru ja Haru, tai mitkä ne meidän lemmikkimarsujen nimet olivatkaan... Liha ei ollut edes kovin hyvää, tulipahan kuitenkin maistettua alueen perinneruokaa.

Päivällinen. =( Suurenna

Ecuadorissa on merkillinen kaupunki nimeltään Cuenca, joka on pala kolonialistista Eurooppaa syrjässä vuoristossa. Aivan kuin olisi Keski-Euroopassa, tyypillisiä kivitaloja, mukulakivikatuja, paljon kahviloita jne. Ja kuulema yhteensä 52 kirkkoa! Riobambasta oli tarkoitus lähteä Cuencaan todella aikaisin sunnuntaiaamuna ja mainitsin asiasta hotellin työntekijälle. No, herättiin siinä puoli viideltä ja pistettiin kamat kasaan. Kannoin kamat alas mutta ulko-ovi olikin lukossa. Aulassa lojui iso läjä kaljapulloja ja hotellimies oli arvatenkin sammuneena jossain piilossa. Pengoin paikkoja hotellilla ja koitin soitella puhelinnumeroihin jne... Kyllä nimittäin ärsytti kun ei päästykään hotellista ulos kun oltiin vartavasten herätty keskellä yötä. Ei auttanut kuin mennä takaisin nukkumaan ja toivoa että ovet avataan ennen seuraavaa bussia.

Cuencassa viivyttiin pari yötä ja tiistaina meidän täytyi jo matkustaa Guayaquiliin, josta lento lähti aikaisin keskiviikkoaamuna. Bussimatkan piti kestää 3-4h mutta lopulta siinä menikin yli 6 tuntia! Me ei ikinä matkusteta tai liikuta ulkona pimeän aikaan ilman erityistä syytä mutta bussin viivästymisen takia tultiin terminaaliin vasta iltakahdeksan aikaan. Onneksi meidän ”vakkarihotellissa” Guayaquilissa oli tilaa, rojahdettiin sängylle nukkumaan ja taas neljältä ylös ja lentokentälle.

Panama City - "sivistyksen" parissa. Suurenna

Lennettiin Panama Cityyn jossa meitä oli vastassa kuljettaja viemään meidät majapaikkaan, luksusta! Hän kertoi heti että ihmeellisesti siellä on satanut jo 24h putkeen ja sade jatkui vielä toiset 24h meidän saapumisen jälkeen. Kohta Panaman kanava suljettiin tulvimisen takia ja maa julistettiin hätätilaan. Jo toinen maa joka julistetaan hätätilaan heti kun me saavutaan, alkaa pikkuhiljaa tulla syyllinen olo... Paljon ihmisiä kuoli maanvyöryissä ja tuhannet menettivät kotinsa. Panama Cityn yhdellä pääväylällä ”tiesilta” romahti kun virtaava sadevesi kaivoi rakenteiden alta maat pois. Liikenne oli aivan tukossa ja bussiterminaalissa oli tuhansia ihmisiä jonottamassa poispääsyä. Heti kun lähdettiin kävelylle hotellilta, Turo putosi sadevesiviemäriin koska joku idiootti oli rakentanut, ehkä tietämättään, ansan viemärinkannesta. Selvittiin säikähdyksellä! Sade ropisi joten me voitiin hyvällä omallatunnolla shoppailla valtavan kokoisessa ja halvassa ostoskeskuksessa. Panama Cityssä täytyy olla yksi surkeimmista suurkaupunkien joukkoliikenteistä. Bussit ovat kyllä kieltämättä tyylikkäitä ja omalaatuisia ”punaisia paholaisia”, eli käytännössä ikivanhoja jenkkien koulubusseista yksilöllisesti tuunattuja amisbusseja. Penkit ovat ahtaat, sontaiset ja epämukavat. Kyyti on kovaa ja möykkyistä, kerran kuski karautti rennosti liikennetöyssyistä läpi ja me matkustajat kolautettiin päämme kattoon. Ovetkin kuskit avaavat alkeellisilla mutta hauskoilla mekaanisilla vivuilla.

Cityssä oltiin muutama päivä ja lähdettiin sitten kohti väljempiä vesiä, päämääränä David 500 kilometrin päässä lännessä. Jaettiin 8h matka kahteen osaan ja yövyttiin puolivälissä jossain pikkukaupungissa. Bussimatkat täällä maksaa 2-3 kertaa enemmän kuin Ecuadorissa, mutta 8h matka maksaa kuitenkin silti vain noin 15 dollaria per henkilö. Matkan aikana näki hyvin käytännössä sen, että Panamassa suurin osa alkuperäisistä sademetsistä on hakattu. Viljelyksiä, peltoja, matalaa pusikkoa ja välillä nuorta metsää siellä missä kuuluisi olla viidakkoa. Ainoastaan luonnonsuojelualueilla ja itäisessä korvessa Kolumbian vastaisella rajalla on koskematonta alkuperäistä sademetsää. On täällä silti paljon luontoa ja eläimiä. Erään toisen, reilun tunnin kestäneen bussimatkan aikana maaseudulla bongailin ikkunasta kotkia/haukkoja. Lyhyen matkan aikana laskin niitä 26 yksilöä!

David on kuulema Panaman kuumin kaupunki. Hyvin mahdollista, mutta me ainakin saatiin ensi töiksemme kahlata kaduilla polvia myöten vedessä. Satoi kovasti ja viemärit eivät pysyneet touhussa mukana. Majoituttiin hostelliin jossa oli uima-allas ja ostettiin Turolle uimakavereiksi kumiankkoja. Se on kyllä melkoinen vesipeto ja sitä on vaikea saada vedestä pois kerran kun sinne pääsee! Sateesta huolimatta kaupungissa oli kyllä kieltämättä silti ihan riittävän lämmin.

Tuli Annan synttärit, lähdettiin viidakkoon. Myös Panaman busseissa on sama ärsyttävä tapa kuin Ecuadorissa, nimittäin täyteen ahtaminen. Bussit monesti odottavat että jokainen kuutiometri on ahdattu täyteen ihmislihaa ennen kuin lähtevät liikkeelle. Maksimoidaan tuotot, minimoidaan matkustusmukavuus. Meidän päämäärä oli matkan varrella, joten kuski armollisesti otti meidät kyytiin sillä ehdolla että suostuttiin surkeimmille paikoille seisomaan. Eipä siinä muu auta ja tähän tottui jo Ecuadorissa. Omat henkilökohtaiset reviirinsä saa kyllä unohtaa jos haluaa matkustaa näissä latinomaissa. Kohteena oli eräs vaatimaton ecolodge luonnonpuiston sisällä. Onnistuttiin jäämään bussista pois oikeassa kohdassa polun varrella josta piti patikoida majapaikkaan. Tietä ei ollut perille asti. Vettä satoi koko viidakkoreissun ajan, pois lähtiessä aurinko alkoi paistamaan. Ei haitannut meitä, eipähän ollut moskiittoja. Majapaikka oli alkeellinen, mutta paikka upea! Litimärkänä vaeltelu sademetsässä kaatosateessa oli omalla tavallaan hieno kokemus ja viidakossa oli siisti tunnelma.

Samoilemassa. Suurenna

Lodgen omistaja on tarantellojen keräilijä ja sillä oli purkeissa näitä isoja karvaisia hämähäkkejä. Ihania... Rikoin heti ensimmäisenä aamuna viidakon sääntöä numero yksi, eli tarkista aina vaatteet ja kengät ennen kuin puet ne ylle. Noo aamulla puin ja kävin huussissa ja mentiin tekemään aamupalaa. Kohta aloin ihmettelemään että mikäs roska se kengässä ahistaa. Otin kengän pois, ei näkynyt mitään. Katsoin sukkaa - yääh! Iso, jalkapohjan reunasta toiseen ulottuva hämähäkki, onneksi sentään kuoliaaksi liiskaantuneena. Opin läksyni, mutta ei minusta ole vielä Indiana Jonesiksi. Ruokalaterassin reunoilla oli kolibrien juottopaikkoja ja niitähän siinä pörräsi vähän väliä ryystämässä, hienoja lintuja! Laittoivat myös päivittäin hedelmiä eräälle tasanteelle, jossa kävi vierailemassa olingoja ja cacomistlejä. Omistajilla oli myös lemmikkinä kesy kinkajou eli pieni hunajakarhu jonka kanssa sai leikkiä. Turo tykkäsi kovasti!

Kolibri. Hankala saada kuvaa, ovat niin nopeita! Suurenna

Sittenpä jo tultiinkin tänne nykyiseen paikkaan rannalle. Aloin itse vihdoinkin opettelemaan surffausta mikä osoittautui aika haastavaksi hommaksi! Tuossa rannalla on varsin sopivat aallot sen opetteluun. Turo viihtyy kun saa leikkiä hiekalla ja vedellä ja Anna varsinkin viihtyy kun täällä on tosi kuuma, aurinko paistaa ja on loputon rauhallinen biitsi. Ei me täälläkän kovin kauaa varmaan viivytä mutta nautitaan toistaiseksi. Kun vaan ei olisi niitä torakoita...

Jatkoa: paratiisisaari

Guayaquilista on päivästä riippuen vähintään 5-6 tunnin matka (todennäköisemmin muutama tunti enemmän) Salinasiin joten toipilaana ei olisi jaksanut istua bussissa. Sairastumisen aikaan oli siis yleistä lomaa ma-ke, joten otin vapaata loppuviikon ja heti kun olo salli niin mentiin Puerto Lopeziin joka on pieni kalastajakylä hiekkarantoineen. Paikalliset kalastajat raahasivat veneistään mukavannäköisiä saaliita - parimetrisiä miekkakaloja ja isoja tonnikaloja ym.

Linnut söivät tuossa miekkakalan miekkaa. Suurenna

Yksi päivä kuljettiin brittipiraatti Sir Francis Draken jalanjäljissä etsimässä hänen tarun mukaan piilottamaa hopea-aarretta Isla de la Platalla (”hopeasaarella”) ja seurailtiin saaren ainutlaatuisia lintuja. Aarretta ei löydetty mutta paikka oli unohtumaton. Saaren ekosysteemi on liikuttavan ihana, suorastaan käsittämätön. Eristyksissä oleva pieni ja karu saari on kuin paratiisi kolmelle siellä asuvalle lintulajille. Yhtä lajeista on jäljellä enää vain noin parikymmentä yksilöä, toista lajia vain joitakin satoja ja kolmatta lajia edustaa muutama tuhat yksilöä. Mitään näistä ei ole missään muualla. Näistä yleisin eli suunnilleen sorsankokoinen ”sinijalka” on todella suloinen.

Uros ja naaras. Mistä erotat? Suurenna

Uroksen ja naaraan ero on siinä että toisella on isot ja toisella pienet pupillit silmissä! En kyllä muista enää kummin päin. Siellä täällä ympäri saarta on maassa omalaatuisia pesiä joissa uros tai naaras vuorotellen hautovat munia kun toinen kalastaa tai monesti vain nököttää vieressä. Siinä seassa nuoremmat yksilöt etsivät itselleen kumppania hauskoin soidinmenoin. Uros ja naaras tanssivat kömpelöä tanssiaan – tepastelevat paikallaan ja nostelevat jalkoja ilmaan vuorotellen. Välillä uros noukkii maasta kepinpalan ja tarjoaa sitä naaraalle. Sitten tanssi taas jatkuu hauskan ääntelyn säestyksellä. Tätä kuulema voi jatkua viikkoja ennen kuin naaras hyväksyy uroksen ja heistä tulee yksiavioinen pariskunta. Linnut eivät välitä ihmisistä ellei satu menemään liian lähelle pesivää yksilöä, jolloin ne koittavat nokkaista. Niitä pystyy siis rauhassa tarkkailemaan metrin parin päästä.

Tälläkin paratiisilla on käärmeensä ja näillä linnuilla mitä huvittavin puolustuskeino niitä vastaan. Nämä ”Sinijalat” siis tekevät pesänsä ja munansa maahan ja olisivat helppo saalis käärmeille - ilman lähestulkoon pettämätöntä puolustuskeinoaan. Kun pesintä alkaa, he yksinkertaisesti paskovat maahan pienen ringin jonka keskelle asettuvat hautomaan muniaan. Siinä se pesä ja linnoitus sitten onkin, muuta ei tarvita. Ohut paskarinki on saaren käärmeille ylitsepääsemätön este, kuin vankin linnake. Mutta toisinaan käärmeetkin saavat munia syödäkseen, nimittäin siinä tapauksessa jos linturaukka sattuu epähuomiossa ruikkimaan pesäreviirinsä liian lähellä pensaikkoa. Osa sonnasta saattaa takertua oksiin jolloin rinkiin jää käärmeen mentävä aukko. Kohtalokas erehdys!

Lintuperhe ja "paskarinki" eli pesä. Suurenna

Linnut munivat yleensä pari kolme munaa mutta vain ensimmäisenä syntynyt vahvin poikanen selviää. Jos muut sisaret eivät kuole nälkään niin siihen että vahvin poikanen nokkii ne hengiltä. Saarella näki hyvin kaikki lajin eri elämänvaiheet, myös surulliset heikossa hapessa olevat - pari päivää myöhässä syntyneet nuoremmat sisaret jotka turhaan kamppailivat henkensä puolesta. Vaikea käsittää että tuollaisia paikkoja ja omalaatuisia elinyhteisöjä voi edes olla olemassa! Tosin sekin ainutlaatuinen pieni maailma on häviämässä. Paikallisen luonto-oppaan mukaan edellinen El Niño (hetkellinen sääilmiö) kymmenisen vuotta takaperin lähes tuhosi saaren ekosysteemin mutta ihmeen kaupalla nämä kolme lajia säilyivät. Ensi vuonna El Niñon on ennustettu toistuvan joten kuka tietää onko näitä lintuja enää sen jälkeen.

Vahva ja heikko lapsiraukka. Suurenna

Saarta ympäröi koralliriutta jolla käytiin vähän snorklailemassa. Vedessä uiskenteli isoja merikilpikonnia jotka käyttävät saaren pikkuista hiekkarantaa munintapaikkanaan. Opas kertoi hienoista kokemuksistaan kilpikonnanpoikasten auttamisesta kuoriutumisvaiheen aikana. Saari on asuttamaton suojelukohde ja kuoriutuminen tapahtuu öisin joten vain harvat ja valitut pääsevät todistamaan sitä näytelmää.

Elossa ollaan

Eipä ole tullut aikoihin kirjoiteltua tänne! Kiirettä mukamas pitänyt ja ollaan me sairasteltukin oikein urakalla ja sen semmoista. Tämä päivä on ollut täällä kylmempi kuin koskaan aiemmin! Kohta on satanut jo vuorokauden putkeen ja toimistollekin täytyi laittaa ylle kahdet pitkät kalsarit ja 3 paitaa ja silti viluttaa. Ja ei, ei toimistollakaan ole lämmitystä vaan on aivan yhtä kylmä kivitalo kuin mikä tahansa muukin. Viime yönä piiskaava sade kasteli vielä polttopuutkin joten katsotaan päästäänkö tänään edes saunomaan... Viime viikonloppuna palattiin taas sinne Bañosiin lämpimään, kyllästyttiin kun oltiin kaikki oltu koko viikko flunssassa. Flunssat parantuivat lämpimässä heti!

Pari viikkoa sitten meillä oli tarkoitus lähteä rannikolle, ensin maan suurimpaan kaupunkiin Guayaquiliin ja jatkaa sieltä sitten eteenpäin katsomaan luonnossa eläviä delfiinejä ja veneretkelle mangrovealueelle ym. Harmi vaan että suunnitelmat meni ihan uusiksi. 15 min ennen kuin saavuttiin Guayaquiliin aloin voida huonosti. Perillä toiset 15 minuuttia ja pystyin hädin tuskin kävelemään joten mentiin äkkiä taksilla hotelliin. Ei oksettanut, mutta oli muuten vain todella huono olo. Hotellille päästyä rojahdin sängylle ja kohta alkoi palella 30 asteen lämmöstä huolimatta. Kuume nousi hetkessä, tärisin”kylmästä” ja lihaksia ja niveliä alkoi särkeä. Oli vielä päivä mutten pystynyt sängystä nousemaan muualle kuin vessaan, toisaalta lihaksia ja niveliä poltteli niin ettei oikein voinut maatakaan. Yöllä en sitten nukkunut hetkeäkään ja minuutit ja tunnit matelivat todella hitaasti. Sentään oksensin taudin aikana vain yhdesti! Aamulla kuume oli laskenut. Käytiin vähän kävelemässä ulkona mutta heti kohta tuli maha niin kipeäksi että täytyi palata sänkyyn. Päivän mittaan kipu vatsassa yltyi ja seuraavanakaan yönä en nukkunut ollenkaan. Pyöriskelin tuskissani ja koitin löytää vähiten kipeää asentoa. Vessassa asioilla täytyi käydä n. 15 min välein. Toinen uneton yö oli vielä karseampi kuin edellinen ja päätin jo yöllä että aamulla lähden lekurille. Etsin netistä sopivan sairaalan ja aamulla sitten lähdettiin sinne. Lääkäri passitti heti sänkyyn tiputukseen ja mittareihin ja otti verikokeet. Siitä sitten varmistui jonkin bakteerin aiheuttama vatsa/suolistoinfektio. On ne vaan näköjään hurjia pöpöjä täällä! Lääkärin mukaan ei kuuleman itsestään paranisi. Aloin syömään kolmea eri lääkettä joista 2 antibiootteja ja pääsin jo samana päivänä pois koska en oksentanut. Etsin tarkoituksella lääkärin joka puhuu englantia mutta päädyttiin puhumaan espanjaa lääkärin toiveesta koska hän puhui englantia suunnilleen yhtä hyvin kuin minä espanjaa. Ihan kai se hyvin meni. Parantuminen kesti suunnilleen viikon mutta lääkkeet sentään helpottivat nopeasti. Sairaala oli yllättävän siisti!

Guayaquil on siis Ecuadorin suurin kaupunki ja asukkaita on kolmisen miljoonaa. Oli mukava päästä pitkästä aikaa ”sivistyksen” pariin hienoon kaupunkiin. Keskusta ja jotkin muut alueet ovat nimittäin todella siistejä ja moderneja. Ennen maan vaarallisimpana pidetty rantakatu on muutettu moderniksi rantabulevardiksi tyylikkäine puistoineen. Alue on uudehko ja tärkeimpiä vetonauloja turisteille joten se on toki joka puolelta aidattu ja vartijoita täynnä. Kuulema kaupungin turvallisin paikka, enkä ihmettele yhtään ainakaan paikalla olevan tulivoiman perusteella! No, tyylikäs ja viihtyisä se oli kuitenkin. Joka paikassa varoitellaan että kaupunki on Ecuadorin vaarallisin ja saattaahan se sitä ollakin. Tosin turistialueilla ja hienoimmilla asuinalueilla raskaasti aseistettuja vartijoita on joka puolella – näköpiirissä on joka hetki vähintään yksi käsiase, usein tosin myös konepistooli tai rynnäkkökivääri. Vartijoilla on myös yleensä luotiliivit ja toisinaan täysi taisteluvarustus. Kyllähän se toisaalta luo turvallisuudentunnetta mutta myös pistää miettimään syytä että miksi kaduilla tarvitaan moista asearsenaalia turvaamaan kansalaisia. Turisteja he auttavat ja neuvovat kyllä auliisti ja selvään aktiivisesti valvovat erityisesti ulkomaalaisten näköisten ihmisten turvallisuutta. Huvittavaa Guayaquilissa oli myös se että ydinkeskustassa joka risteyksessä oli liikennepoliisit. Risteyksissä on täysin toimivat liikennevalot mutta sen lisäksi myös aktiivisesti huiteleva ja viheltelevä liikennepoliisi! Naureskeltiin aluksi että hullut tekevät ihan turhaa työtä. Myöhemmin huomattiin että autoilijat eivät pahemmin välitä liikennevaloista vaan ajelevat miten sattuu. Se siitä. Poliisit tukemassa liikennevaloja joka vilkkaassa risteyksessä on ehkä sittenkin ihan aiheellinen juttu.

Harmillisesti Guayaquilista ei ole juurikaan kuvia siitä syystä että lähes koko aika meni sängyssä maatessa. Erääseen iguanapuistoon poju ihastui totaalisesti. Nimittäin se on kiva pikku puisto jossa elelee vapaana satoja(?) ihmisiä pelkäämättömiä iguanoja. Voi sitä pikkupojan riemua kun sai juosta liskojen perässä ja kiskoa niitä hännästä ja syöttää niille keksiä eikä ne tehneet mitään pahaa. Kaiken lisäksi suihkulähteessä oli kaloja ja kilpikonnia ja joka puolella lintuja. Poika oli kyllä aivan omassa elementissään ja meinasi ratketa riemusta, varsinkin kun paikalliset ihmiset vielä antoivat vähän väliä riisiä jota sai heittää linnuille. Arvatkaa vaan oliko vaikea lähteä puistosta pois. Siitä paikasta on kyllä riittänyt muisteltavaa ja tarinoita pitkäksi aikaa!

Turon lempipuuhaa!  Suurenna

Ja vielä mikä parasta meidän kannalta, Guayaquilista sai länkkäriruokaa! McDonaldsin ja muiden jenkkiroskien sapuskat maistuivat todella herkullisilta! Enää ei kyetä syömään paikallisten lounaita, on ollut pakko alkaa tehdä itse ruokaa.

Teurastus ja hautaus

Viikko sitten osallistuttiin yhden paikallisen perheen pojan läksiäisjuhlaan. Asianmukaisia kekkereitä varten täytyy tietenkin teurastaa sika. Homma hoidettiin täällä varsin tylysti ja keskellä katua talon ulko-oven edessä. Sainpahan ainakin havainnollistavan esimerkin mitä tarkoittaa sanonta ”huutaa kuin sika tapettaessa”. Tappamisen kunnia kuului perheen vanhimmalle, tässä tapauksessa hädin tuskin kävelemään pystyvälle papalle. Kaksi miestä piteli sikaa kiinni ja pappa työnsi vapisevilla käsillä puukon sen sydämeen. Kauheaa ulinaa kesti varmaan minuutin ja kuolinkamppailua viitisen minuuttia ennen kuin lopulta henki lähti. Ympärillä ihan pienetkin lapset katselivat ja huutelivat kuorossa ”muere chancho!” –”kuole sika!”. Ei kovin kaunista, tosin näin kai Suomessakin tehtiin vielä vähän aikaa sitten. Kun henki ei enää pihissyt, sika käristettiin siinä kadulla kaasupolttimella kauttaaltaan pinnasta mustaksi, rapsutettiin noki pois ja poistettiin sisäelimet. Koirat hoitivat kadun puhdistuksen. Paikallinen erikoisherkku on sian poltettu nahka suolan kanssa nautittuna. Siitä vaan puukolla vuolivat pitkiä suikaleita ja söivät kuin karkkia. Pitihän se itsekin maistaa - sitkeää kuin kumi, mautonta mutta aika etovaa! Juhlissa sai sitten ainakin syödä tarpeekseen lihaa.

Eräänä päivänä toimistolla työkaveri tuli sanomaan että joku vanha mies on kuollut - mennään. Ihmettelin siinä vähän aikaa että miten se minuun liittyy mutta lähdin sitten muiden mukaan. Toimisto suljettiin ja kaikki työntekijät lähtivät yhdessä. Mentiin erään talon yläkertaan jossa oli suuri sali ja paljon penkkejä. Salin etuosassa oli jonkinlainen alttari ja sen edessä avoin ruumisarkku. Huoneessa istui sillä hetkellä toistasataa ihmistä ja ilmeisesti kuolleen omaiset istuivat alttarin vierellä. Kaikki kävivät toivottamassa osanottonsa heille, itse en tosin tiennyt mitä siinä tilanteessa sanoa joten koitin sanoa samat jutut kuin muutkin. Ihmiset kävivät katsomassa ja hyvästelemässä vainajaa joka siis oli esillä alttarin edessä. Siinä kävi myös paljon pieniä koululaisia ja lapsia. Ihmettelin ja kyselin siinä sitten työkavereilta tarkemmin. Täällä on sellainen perinne että kun joku kuolee, kaikki kylän ja sen lähistön ihmiset käyvät esittämässä osanottonsa kuolleen perheelle ja hyvästelevät vainajan. Ruumis on alttarin luona esillä 2 päivää ennen kuin se haudataan. Myöhemmin hautajaispäivänä jälleen koko kylä pysähtyi kun koko kylä osallistui seremoniaan. Ihan kaunis perinne ja koskettavaa että kaikki ihmiset osallistuvat!