Jatkoa: paratiisisaari

Guayaquilista on päivästä riippuen vähintään 5-6 tunnin matka (todennäköisemmin muutama tunti enemmän) Salinasiin joten toipilaana ei olisi jaksanut istua bussissa. Sairastumisen aikaan oli siis yleistä lomaa ma-ke, joten otin vapaata loppuviikon ja heti kun olo salli niin mentiin Puerto Lopeziin joka on pieni kalastajakylä hiekkarantoineen. Paikalliset kalastajat raahasivat veneistään mukavannäköisiä saaliita - parimetrisiä miekkakaloja ja isoja tonnikaloja ym.

Linnut söivät tuossa miekkakalan miekkaa. Suurenna

Yksi päivä kuljettiin brittipiraatti Sir Francis Draken jalanjäljissä etsimässä hänen tarun mukaan piilottamaa hopea-aarretta Isla de la Platalla (”hopeasaarella”) ja seurailtiin saaren ainutlaatuisia lintuja. Aarretta ei löydetty mutta paikka oli unohtumaton. Saaren ekosysteemi on liikuttavan ihana, suorastaan käsittämätön. Eristyksissä oleva pieni ja karu saari on kuin paratiisi kolmelle siellä asuvalle lintulajille. Yhtä lajeista on jäljellä enää vain noin parikymmentä yksilöä, toista lajia vain joitakin satoja ja kolmatta lajia edustaa muutama tuhat yksilöä. Mitään näistä ei ole missään muualla. Näistä yleisin eli suunnilleen sorsankokoinen ”sinijalka” on todella suloinen.

Uros ja naaras. Mistä erotat? Suurenna

Uroksen ja naaraan ero on siinä että toisella on isot ja toisella pienet pupillit silmissä! En kyllä muista enää kummin päin. Siellä täällä ympäri saarta on maassa omalaatuisia pesiä joissa uros tai naaras vuorotellen hautovat munia kun toinen kalastaa tai monesti vain nököttää vieressä. Siinä seassa nuoremmat yksilöt etsivät itselleen kumppania hauskoin soidinmenoin. Uros ja naaras tanssivat kömpelöä tanssiaan – tepastelevat paikallaan ja nostelevat jalkoja ilmaan vuorotellen. Välillä uros noukkii maasta kepinpalan ja tarjoaa sitä naaraalle. Sitten tanssi taas jatkuu hauskan ääntelyn säestyksellä. Tätä kuulema voi jatkua viikkoja ennen kuin naaras hyväksyy uroksen ja heistä tulee yksiavioinen pariskunta. Linnut eivät välitä ihmisistä ellei satu menemään liian lähelle pesivää yksilöä, jolloin ne koittavat nokkaista. Niitä pystyy siis rauhassa tarkkailemaan metrin parin päästä.

Tälläkin paratiisilla on käärmeensä ja näillä linnuilla mitä huvittavin puolustuskeino niitä vastaan. Nämä ”Sinijalat” siis tekevät pesänsä ja munansa maahan ja olisivat helppo saalis käärmeille - ilman lähestulkoon pettämätöntä puolustuskeinoaan. Kun pesintä alkaa, he yksinkertaisesti paskovat maahan pienen ringin jonka keskelle asettuvat hautomaan muniaan. Siinä se pesä ja linnoitus sitten onkin, muuta ei tarvita. Ohut paskarinki on saaren käärmeille ylitsepääsemätön este, kuin vankin linnake. Mutta toisinaan käärmeetkin saavat munia syödäkseen, nimittäin siinä tapauksessa jos linturaukka sattuu epähuomiossa ruikkimaan pesäreviirinsä liian lähellä pensaikkoa. Osa sonnasta saattaa takertua oksiin jolloin rinkiin jää käärmeen mentävä aukko. Kohtalokas erehdys!

Lintuperhe ja "paskarinki" eli pesä. Suurenna

Linnut munivat yleensä pari kolme munaa mutta vain ensimmäisenä syntynyt vahvin poikanen selviää. Jos muut sisaret eivät kuole nälkään niin siihen että vahvin poikanen nokkii ne hengiltä. Saarella näki hyvin kaikki lajin eri elämänvaiheet, myös surulliset heikossa hapessa olevat - pari päivää myöhässä syntyneet nuoremmat sisaret jotka turhaan kamppailivat henkensä puolesta. Vaikea käsittää että tuollaisia paikkoja ja omalaatuisia elinyhteisöjä voi edes olla olemassa! Tosin sekin ainutlaatuinen pieni maailma on häviämässä. Paikallisen luonto-oppaan mukaan edellinen El Niño (hetkellinen sääilmiö) kymmenisen vuotta takaperin lähes tuhosi saaren ekosysteemin mutta ihmeen kaupalla nämä kolme lajia säilyivät. Ensi vuonna El Niñon on ennustettu toistuvan joten kuka tietää onko näitä lintuja enää sen jälkeen.

Vahva ja heikko lapsiraukka. Suurenna

Saarta ympäröi koralliriutta jolla käytiin vähän snorklailemassa. Vedessä uiskenteli isoja merikilpikonnia jotka käyttävät saaren pikkuista hiekkarantaa munintapaikkanaan. Opas kertoi hienoista kokemuksistaan kilpikonnanpoikasten auttamisesta kuoriutumisvaiheen aikana. Saari on asuttamaton suojelukohde ja kuoriutuminen tapahtuu öisin joten vain harvat ja valitut pääsevät todistamaan sitä näytelmää.

Elossa ollaan

Eipä ole tullut aikoihin kirjoiteltua tänne! Kiirettä mukamas pitänyt ja ollaan me sairasteltukin oikein urakalla ja sen semmoista. Tämä päivä on ollut täällä kylmempi kuin koskaan aiemmin! Kohta on satanut jo vuorokauden putkeen ja toimistollekin täytyi laittaa ylle kahdet pitkät kalsarit ja 3 paitaa ja silti viluttaa. Ja ei, ei toimistollakaan ole lämmitystä vaan on aivan yhtä kylmä kivitalo kuin mikä tahansa muukin. Viime yönä piiskaava sade kasteli vielä polttopuutkin joten katsotaan päästäänkö tänään edes saunomaan... Viime viikonloppuna palattiin taas sinne Bañosiin lämpimään, kyllästyttiin kun oltiin kaikki oltu koko viikko flunssassa. Flunssat parantuivat lämpimässä heti!

Pari viikkoa sitten meillä oli tarkoitus lähteä rannikolle, ensin maan suurimpaan kaupunkiin Guayaquiliin ja jatkaa sieltä sitten eteenpäin katsomaan luonnossa eläviä delfiinejä ja veneretkelle mangrovealueelle ym. Harmi vaan että suunnitelmat meni ihan uusiksi. 15 min ennen kuin saavuttiin Guayaquiliin aloin voida huonosti. Perillä toiset 15 minuuttia ja pystyin hädin tuskin kävelemään joten mentiin äkkiä taksilla hotelliin. Ei oksettanut, mutta oli muuten vain todella huono olo. Hotellille päästyä rojahdin sängylle ja kohta alkoi palella 30 asteen lämmöstä huolimatta. Kuume nousi hetkessä, tärisin”kylmästä” ja lihaksia ja niveliä alkoi särkeä. Oli vielä päivä mutten pystynyt sängystä nousemaan muualle kuin vessaan, toisaalta lihaksia ja niveliä poltteli niin ettei oikein voinut maatakaan. Yöllä en sitten nukkunut hetkeäkään ja minuutit ja tunnit matelivat todella hitaasti. Sentään oksensin taudin aikana vain yhdesti! Aamulla kuume oli laskenut. Käytiin vähän kävelemässä ulkona mutta heti kohta tuli maha niin kipeäksi että täytyi palata sänkyyn. Päivän mittaan kipu vatsassa yltyi ja seuraavanakaan yönä en nukkunut ollenkaan. Pyöriskelin tuskissani ja koitin löytää vähiten kipeää asentoa. Vessassa asioilla täytyi käydä n. 15 min välein. Toinen uneton yö oli vielä karseampi kuin edellinen ja päätin jo yöllä että aamulla lähden lekurille. Etsin netistä sopivan sairaalan ja aamulla sitten lähdettiin sinne. Lääkäri passitti heti sänkyyn tiputukseen ja mittareihin ja otti verikokeet. Siitä sitten varmistui jonkin bakteerin aiheuttama vatsa/suolistoinfektio. On ne vaan näköjään hurjia pöpöjä täällä! Lääkärin mukaan ei kuuleman itsestään paranisi. Aloin syömään kolmea eri lääkettä joista 2 antibiootteja ja pääsin jo samana päivänä pois koska en oksentanut. Etsin tarkoituksella lääkärin joka puhuu englantia mutta päädyttiin puhumaan espanjaa lääkärin toiveesta koska hän puhui englantia suunnilleen yhtä hyvin kuin minä espanjaa. Ihan kai se hyvin meni. Parantuminen kesti suunnilleen viikon mutta lääkkeet sentään helpottivat nopeasti. Sairaala oli yllättävän siisti!

Guayaquil on siis Ecuadorin suurin kaupunki ja asukkaita on kolmisen miljoonaa. Oli mukava päästä pitkästä aikaa ”sivistyksen” pariin hienoon kaupunkiin. Keskusta ja jotkin muut alueet ovat nimittäin todella siistejä ja moderneja. Ennen maan vaarallisimpana pidetty rantakatu on muutettu moderniksi rantabulevardiksi tyylikkäine puistoineen. Alue on uudehko ja tärkeimpiä vetonauloja turisteille joten se on toki joka puolelta aidattu ja vartijoita täynnä. Kuulema kaupungin turvallisin paikka, enkä ihmettele yhtään ainakaan paikalla olevan tulivoiman perusteella! No, tyylikäs ja viihtyisä se oli kuitenkin. Joka paikassa varoitellaan että kaupunki on Ecuadorin vaarallisin ja saattaahan se sitä ollakin. Tosin turistialueilla ja hienoimmilla asuinalueilla raskaasti aseistettuja vartijoita on joka puolella – näköpiirissä on joka hetki vähintään yksi käsiase, usein tosin myös konepistooli tai rynnäkkökivääri. Vartijoilla on myös yleensä luotiliivit ja toisinaan täysi taisteluvarustus. Kyllähän se toisaalta luo turvallisuudentunnetta mutta myös pistää miettimään syytä että miksi kaduilla tarvitaan moista asearsenaalia turvaamaan kansalaisia. Turisteja he auttavat ja neuvovat kyllä auliisti ja selvään aktiivisesti valvovat erityisesti ulkomaalaisten näköisten ihmisten turvallisuutta. Huvittavaa Guayaquilissa oli myös se että ydinkeskustassa joka risteyksessä oli liikennepoliisit. Risteyksissä on täysin toimivat liikennevalot mutta sen lisäksi myös aktiivisesti huiteleva ja viheltelevä liikennepoliisi! Naureskeltiin aluksi että hullut tekevät ihan turhaa työtä. Myöhemmin huomattiin että autoilijat eivät pahemmin välitä liikennevaloista vaan ajelevat miten sattuu. Se siitä. Poliisit tukemassa liikennevaloja joka vilkkaassa risteyksessä on ehkä sittenkin ihan aiheellinen juttu.

Harmillisesti Guayaquilista ei ole juurikaan kuvia siitä syystä että lähes koko aika meni sängyssä maatessa. Erääseen iguanapuistoon poju ihastui totaalisesti. Nimittäin se on kiva pikku puisto jossa elelee vapaana satoja(?) ihmisiä pelkäämättömiä iguanoja. Voi sitä pikkupojan riemua kun sai juosta liskojen perässä ja kiskoa niitä hännästä ja syöttää niille keksiä eikä ne tehneet mitään pahaa. Kaiken lisäksi suihkulähteessä oli kaloja ja kilpikonnia ja joka puolella lintuja. Poika oli kyllä aivan omassa elementissään ja meinasi ratketa riemusta, varsinkin kun paikalliset ihmiset vielä antoivat vähän väliä riisiä jota sai heittää linnuille. Arvatkaa vaan oliko vaikea lähteä puistosta pois. Siitä paikasta on kyllä riittänyt muisteltavaa ja tarinoita pitkäksi aikaa!

Turon lempipuuhaa!  Suurenna

Ja vielä mikä parasta meidän kannalta, Guayaquilista sai länkkäriruokaa! McDonaldsin ja muiden jenkkiroskien sapuskat maistuivat todella herkullisilta! Enää ei kyetä syömään paikallisten lounaita, on ollut pakko alkaa tehdä itse ruokaa.

Teurastus ja hautaus

Viikko sitten osallistuttiin yhden paikallisen perheen pojan läksiäisjuhlaan. Asianmukaisia kekkereitä varten täytyy tietenkin teurastaa sika. Homma hoidettiin täällä varsin tylysti ja keskellä katua talon ulko-oven edessä. Sainpahan ainakin havainnollistavan esimerkin mitä tarkoittaa sanonta ”huutaa kuin sika tapettaessa”. Tappamisen kunnia kuului perheen vanhimmalle, tässä tapauksessa hädin tuskin kävelemään pystyvälle papalle. Kaksi miestä piteli sikaa kiinni ja pappa työnsi vapisevilla käsillä puukon sen sydämeen. Kauheaa ulinaa kesti varmaan minuutin ja kuolinkamppailua viitisen minuuttia ennen kuin lopulta henki lähti. Ympärillä ihan pienetkin lapset katselivat ja huutelivat kuorossa ”muere chancho!” –”kuole sika!”. Ei kovin kaunista, tosin näin kai Suomessakin tehtiin vielä vähän aikaa sitten. Kun henki ei enää pihissyt, sika käristettiin siinä kadulla kaasupolttimella kauttaaltaan pinnasta mustaksi, rapsutettiin noki pois ja poistettiin sisäelimet. Koirat hoitivat kadun puhdistuksen. Paikallinen erikoisherkku on sian poltettu nahka suolan kanssa nautittuna. Siitä vaan puukolla vuolivat pitkiä suikaleita ja söivät kuin karkkia. Pitihän se itsekin maistaa - sitkeää kuin kumi, mautonta mutta aika etovaa! Juhlissa sai sitten ainakin syödä tarpeekseen lihaa.

Eräänä päivänä toimistolla työkaveri tuli sanomaan että joku vanha mies on kuollut - mennään. Ihmettelin siinä vähän aikaa että miten se minuun liittyy mutta lähdin sitten muiden mukaan. Toimisto suljettiin ja kaikki työntekijät lähtivät yhdessä. Mentiin erään talon yläkertaan jossa oli suuri sali ja paljon penkkejä. Salin etuosassa oli jonkinlainen alttari ja sen edessä avoin ruumisarkku. Huoneessa istui sillä hetkellä toistasataa ihmistä ja ilmeisesti kuolleen omaiset istuivat alttarin vierellä. Kaikki kävivät toivottamassa osanottonsa heille, itse en tosin tiennyt mitä siinä tilanteessa sanoa joten koitin sanoa samat jutut kuin muutkin. Ihmiset kävivät katsomassa ja hyvästelemässä vainajaa joka siis oli esillä alttarin edessä. Siinä kävi myös paljon pieniä koululaisia ja lapsia. Ihmettelin ja kyselin siinä sitten työkavereilta tarkemmin. Täällä on sellainen perinne että kun joku kuolee, kaikki kylän ja sen lähistön ihmiset käyvät esittämässä osanottonsa kuolleen perheelle ja hyvästelevät vainajan. Ruumis on alttarin luona esillä 2 päivää ennen kuin se haudataan. Myöhemmin hautajaispäivänä jälleen koko kylä pysähtyi kun koko kylä osallistui seremoniaan. Ihan kaunis perinne ja koskettavaa että kaikki ihmiset osallistuvat!

Baños

Pari kuukautta sitten Suomessakin ylitti uutiskynnyksen eräs bussionnettomuus Ecuadorissa. Auto suistui ulos tieltä vuorilla ja noin 40 ihmistä kuoli. Jos en kovin pahasti huijaa niin onnettomuus sattui juuri samalla tiellä jota pitkin kuljettiin. Toisinaan bussikuskit ovat ihan sekopäitä ja tällä reissulla meille sattui juuri sellainen pahimmasta päästä. Vuoristotiet ovat monesti todella mutkikkaita jyrkkine nousuineen ja laskuineen ja ilman suoja-aitoja. Pahimmillaan heti tien reunasta alkaa satojen metrien pudotus. Kyydissä on hieman pelottavaa istua vielä kun ajetaan niin että kaasu on pohjassa koko ajan, mutkiin jarrutetaan viime hetkellä ja taas urku auki. Ohitellaan toisia busseja, rekkoja ja henkilöautoja. Paikalliset lohduttivat meitä sillä että Boliviassa sentään on vielä hullumpaa ja vaarallisempaa kuin täällä!

 
Viikonlopun aikana Bañosissa ehti hieman sulatella luihin kertynyttä routaa. Oli yllättävän mukavaa käydä suihkussa niin että sen jälkeenkin oli vielä lämmin, nukkua normaalisti ilman paksuja peittoja ja ylimääräisiä vaatteita ja olla ilman sukkia! Hotellit ovat kohtuuhinnoissa, maksettiin kahdesta yöstä perussiistissä paikassa yhteensä n. 16 euroa. Turistikausi oli jo ohi joten kaupungissa oli mukavan hiljaista. Kaupungilla on varsin komeat puitteet, se on laakson pohjalla ja joka puolella ympäröi korkeat vuoret.

Kaupunkinäkymä vuorenrinteen alaosasta. Suurenna

Lauantaista tulikin sitten varsinainen kuntotesti. Syötiin aamupala ja lähdettiin kävelylle. Lähdettiin seuraamaan pientä kiemurtelevaa polkua joka kyltin mukaan johdatti erään pyhimyksen patsaalle vuoren rinteelle. Ei siinä vielä mitään, nousua oli ehkä pari sataa metriä korkeussuunnassa ja matka kesti parikymmentä minuuttia. Hienot näkymät kaupungin ylle. Katsottiin kartasta että toista polkua pitkin pääsisi aina vuoren huipulle asti tai vaihtoehtoisesti portaita alas kaupunkiin. Jostain syystä lähdettiin innoissaan nousemaan ylöspäin. Tässä vaiheessa on syytä mainita että meillä oli varsin asialliset varusteet kiivetä lopulta noin 900 metriä ylöspäin – noin 1800 metristä noin 2700 metrin korkeuteen saakka. Nimittäin jaloissa oli läpyskäsandaalit ja eväinä puoli litraa vettä, muutama banaani ja granadilla. Sen lisäksi oli lisäpainona toistakymmentä kiloa poikaa. Näitä rajoittavia tekijöitä hoksattiin ajatella vasta kun oltiin noustu tätä toista polkua jonkin matkaa ja todettu että reitti on niin jyrkkä ettei sandaaleilla voi millään tulla enää alaspäin! Ylöspäin kyllä pystyi kiipeämään mutta alaspäin olisi päässyt vain pyllymäkeä. Ei siinä sitten muuta kuin läpsykkää toisen eteen ylös mutkittelevaa polkua pitkin, välillä läpi tiheiden pusikkojen joista juuri ja juuri pääsi lävitse.

Isoja kuoriaisia oli matkan varrella vähän väliä. Suurenna

Nousua jatkui ja jatkui aina vaan ja ei voitu muuta kuin naureskella miten järkeviä sitä oltiinkaan. Vesi loppui ja mietittiin että jatketaan kovalla tahdilla ylöspäin – huipulla nimittäin aiemmin nähtiin jotain asutusta. Näkymät alaspäin tulivat koko ajan huimemmiksi ja huippu pysytteli aina vaan tuskallisen kaukana. Lopulta 3 tunnin yhtäjaksoisen kiipeämisen jälkeen päästiin huipulle. Ei voisi itsekään uskoa että varsinkaan vähähappisessa ilmastossa jaksaisi kiivetä noilla eväillä ja varusteilla melkein kilometrin ylöspäin korkeussuunnassa. Pakon edessä sitä näköjään jaksaa. Luonnollisestikaan pelkkä nousu ei riittänyt, olihan sieltä myös tultava alas toista reittiä pitkin! Huipulla kuviteltiin mielissämme edessämme olevan upean 5 kilometriä korkean tulivuoren. Pilvet nimittäin roikkuivat siinä meidän korkeudella joten sillä kertaa ei oikeasti nähty tulivuoresta vilaustakaan! Arvatkaa harmittiko kaiken sen vaivan jälkeen.

Näin hyvät näkymät tulivuoreen! Suurenna

Ylhäällä oli kuin olikin elämää ja lopulta löydettiin paikka josta saatiin juotavaa! Ehkä elämäni parasta limpparia tähän mennessä. Paluureitti lasketteli alas enimmäkseen loivana 6-7 kilometrin matkalla. Yhteensä meidän aamukävely vuorilla kesti lopulta melkein 7 tuntia. Mutta eipä kyllä lopulta harmittanut vaikka sainkin matkan varrella toiseen jalkaan 4 kipeää rakkulaa. Hieno kokemus ja upeat maisemat! Ensi kerralla muistetaan laittaa vaelluskengät jalkaan ja ottaa enemmän evästä.

Paras laidunpaikka. Suurenna

Normipäivä.

Heräillään vähän auringonnousun jälkeen kukkojen kieuntaan ja pojun möyrintään. Vielä ei ole lastensänkyä joten nukutaan kaikki samassa sängyssä. Päivät alkavat lähes poikkeuksetta raikkaina ja aurinkoisina. Sään vaihtelut ovat tähän mennessä toistuneet lähes kellontarkasti päivä toisensa jälkeen. Auringonnoususta lounastaukoon asti on aurinkoista ja lämmintä ja tarkenee välillä mukavasti t-paitasillaan. Nopeasti hyökkäävä vesisade muistuttaa sitten lounasajasta. Sadetta kestää puolesta tunnista tuntiin ja päivä jatkuu pilvisenä ja koleana. Tosin joskus päivälläkin saa nauttia auringon lämmöstä. Iltapäivällä pari tuntia ennen pimeäntuloa voi katsella hienoa luonnonnäytelmää kun sumupilvet vyöryvät vuorenrinteitä pitkin alas kylään. Toisinaan sumu on niin tiheää ettei näe muutamaa metriä pidemmälle. Viimeistään pimeyden mukana saapuu kylmyys ja kosteus.

Noustaan vastahakoisesti lämpimästä sängystä kylmään, ehkä 5 asteiseen keittiöön. Toinen meistä lähtee hakemaan lypsylämmintä maitoa kylän pienestä meijeristä, jonne paikalliset karjanomistajat vaeltavat aasien ja laamojen kanssa joka aamu myymään maitoaan. Leipomosta saa lämmintä leipää ja juustotehtaalta tuoreita juustoja. Paikallisten ihmisten ohjeiden mukaan keitetään maitoa viidestä kymmeneen minuuttia ennen käyttöä, samaten juomavesi on keitettävä. Aamupalaan kuuluu paikalliset hedelmät, kuuma kaakao tai tee, lämmin leipä ja tuoreet juustot.

Joka tiistai kylässä on markkinat josta saa ostettua monipuolisesti ruokia ja päivittäistarvikkeita. Kannetaan sieltä kotiin lasti erilaisia hedelmiä viikon tarpeiksi. Ollaan suorastaan hulluina granadilla-hedelmään, joka muistuttaa kärsimyshedelmää (passion) mutta on makeampi. Niitä on saatava joka päivä! Kylän kaupoista ei juuri saa tuoreita ruokatarvikkeita, joten markkinoilta täytetään varastot. Toiset vastaavat mutta isommat markkinat järjestetään joka lauantai läheisessä pikkukaupungissa noin 45 minuutin ajomatkan päässä.

Herkullisen näköinen granadilla. Suurenna

Työpäivät ovat todella vaihtelevia ja kiinteitä työaikoja ei ole, toimisto on avoinna 8 ja 18 välillä. Yrittäjyyskoulupäivinä kolmena päivänä viikossa oppitunnit kestävät noin iltayhdeksään asti, joten aamuisin voi halutessaan ulkoilla hyvän sään aikana ja ehkä valloittaa uuden ”huipun” kylän lähistöltä. Istuttuja työtunteja tärkeämpiä ovat tavoitteiden saavuttaminen ja tulokset. Vaimo aloitti juuri osa-aikaisen työskentelyn suklaatehtaan yhteydessä olevassa konditoriassa, jonka työntekijä haluaa kovasti oppia uusia asioita. Paikallisten leipureiden osaaminen näyttäisi rajoittuvan muutamaan tuotteeseen ja kaikissa eri leipomoissa on vain samat perustuotteet. Myös monet muut kylän naisihmiset ovat erittäin kiinnostuneita suomalaisesta ammattileipuri-kondiittorista ja ovat jo kyselleet josko vaimo voisi järjestää heille koulutuksia viikonloppuisin. Ensi viikosta lähtien saatiin järjestettyä vaimolle oma espanjanopettaja.

Sateen aikoihin (13:05) mennään koko porukka syömään lounasta johonkin kylän muutamista ravintoloista. Lounas, johon kuuluu keitto, pääruoka ja vastapuristettu hedelmämehu, maksaa reilun euron. Keitot ovat todella maukkaita ja vaihtelevia ja päivän hedelmämehut vievät kielen mennessään. Valitettavasti pääruoka on kuivaa ja aika mautonta: riisiä, vihanneksia tai salaattia, joskus papuja ja valinnan mukaan kanaa, kalaa, possua tai toisinaan nautaa. Kalat ovat ihan hyviä mutta miksi täällä ei tehdä kastikkeita!? Se voisi muuttaa kaiken. Ruokaa ei ole tullut tehtyä itse jo yksistään siitä syystä että ei kertakaikkiaan tiedä miten paikallisista aineista tekisi ruokaa. Hintakaan ei paljon kirpaise.

Lounaan jälkeen on yleensä niin epävakaista sään suhteen ettei ulkoileminen kovin kiinnosta. Yleensä työpäivä painottuukin lounaan jälkeiseen aikaan. Viimeistään pimeys tuo mukanaan kylmyyden jolloin vetäydytään sisälle taloon lämmittämään takkaa ja tekemään iltapalaa, ellei sitten ole koulutuspäivä. Syödään hedelmiä ja muuta mitä sattuu olemaan jäljellä, lämmitellään takan ääressä ja laitetaan makuuhuoneen lämmitin töihin. Tarvittaessa pyykkiä pestään käsin. Työkavereiden mukaan lämmin makuuhuone ja yleensäkin sähkölämmitin on jotain todella luksusta täällä päin maailmaa. Päivärytmi on aika poikkeava Suomeen verrattuna, mutta täällä ei vaan oikeasti huvita pimeän aikaan tehdä mitään kun on kylmää. Nukkumaan mennään jo kahdeksan aikoihin.

Vaatteiden kuivatusta. Suurenna

Siinäpä joitakin päivittäisiä rutiineja, asiat alkaa jo sujua luonnostaan. Lähdetään nyt viikonlopuksi sinne lämpimään mistä ollaan haaveiltu. Laskeudutaan noin 2000 metriin Bañosiin missä pitäisi olla hyvänä päivänä sortsikelit. Ei tiedetä muuta kuin että siellä on ainakin kuumia lähteitä ja paljon turisteja mutta täällä ihmiset suosittelivat kovasti joten käydään katsastamassa!

Uusia kuvia

Maisemaa, originally uploaded by Lauri Eskelinen.

Lisätty muutama uusi kuva viikonlopun vaelluksilta. Klikkaa kuvaa!

Perillä Salinasissa

Kirjoitushetkellä Ecuadorissa on aika epämääräinen tilanne. Maa on julistettu hätätilaan. Poliisit ja jotkut sotilaat osoittavat torstaina mieltään hallitusta ja erityisesti presidenttiä vastaan. Puhutaan vallankaappauksen yrityksestä. Tässä tilanteessa vaikea sanoa mitkä uutiset ovat totta, koska media on hallituksen kontrollissa. Lentokentät oli ainakin torstaina vallattu ja suljettu ja Quitossa ja isoissa kaupungeissa on tällä hetkellä vaarallista. Kun poliiseja ei ole, rikolliset riehuvat vapaasti. Tänään perjantaina armeija on ottanut vastuun kansalaisten suojelusta joten tilanne on vähän parempi. Salinasiinkin tuli tänään vajaa kymmenen sotilasta ja tylsistyksissään pelaavat ecuvolleytä, paikallista 3vs3 lentopalloa. Torstaina Peru ja Kolumbia ehtivät jo sulkea rajansa ja kun lentokentät ovat olleet poissa toiminnasta niin täältä ei käytännössä pääse pois. Tänään Quiton lentokenttä on kai kuitenkin ollut toiminnassa. Meillä oli tarkoitus lähteä viikonlopuksi täältä n. 3 kilometriä alemmaksi tropiikkiin mutta tässä tilanteessa ei uskalleta matkustaa. Täällä kaukana maaseudulla levottomuudet eivät vaikuta. Hyvää tuuria että ehdittiin Quitosta ajoissa pois kun oltiin siellä kuitenkin vielä 5 päivää sitten.

Matkattiin Quitosta Salinasiin yhteensä 7 tuntia henkilöautolla, bussilla ja lopuksi Camionetan eli pick-upin lavalla. Busseissa tuntuu olevan tyypillistä että joka kerta kun pysähdytään ottamaan matkustajia kyytiin tai jonottamaan niin sisään hyppää kaupustelijoita jotka myyvät juomia, naposteltavaa, ruokaa tai jotain krääsää. Rinkat piti jättää bussin alaosan säilytystilaan ja joka pysähdyksellä avasin ikkunan ja kuikuilin ulos valmiina ryntäämään varkaiden perään. Maisemat vuoristossa ovat paremmat kuin osattiin etukäteen kuvitellakaan. Ajettiin vuorten rinteitä ylös, alas ja ympäri ja sukellettiin välillä pilvien sisälle. Kaunista! Tuijotettiin ulos naama kiinni lasissa. Myöhemmin on ehdottomasti tehtävä joku autoreissu kuvaamista varten.

Salinasiin asti tultiin siis viimeiset puoli tuntia auton lavalla istuen. Varsin tyypillinen matkustustapa täällä maaseudulla kylästä toiseen. Auton sisälle mahtuu muutama istumaan mutta loput hyppäävät lavan kyytiin. Tässä vaiheessa oli tunnelmat katossa mutta paluu maan pinnalle tapahtui välittömästi samana iltana kun sain kovan mahataudin. Ensimmäinen vuorokausi meni sängyssä maatessa ja kun itse paranin oli vaimon vuoro.  Pikkuhiljaa aletaan jo olla terveitä.

Salinasin kylä. Suurenna

Salinas on 3400 metrin korkeudella ja verrattuna Quiton vajaaseen 2800 metriin ero on suuri. Yöt ovat täällä todella kylmiä kun lämpötila laskee lähelle nollaa. Kaikki talot ovat kivitaloja ilman eristeitä tai keskuslämmitystä ja yksinkertaisilla ikkunoilla. Makuuhuoneessa meillä on sähköpatteri jonka avulla saa ihan siedettävän lämpötilan ja pärjää vain 5 peitolla. Ensimmäisenä yönä kokeiltiin nukkua ilman lämmitystä ja taisi jäädä siihen yhteen kokeiluun. Oli mukavaa ravata puolen tunnin välein yrjölle hyytävän kylmään vessaan ja palata yhtä kylmään sänkyyn. Talossa on kyllä takka suoralla hormilla ja ilman peltejä joten sillä ei tee muuta kuin kuivaa vaatteet tai lämmittelee tulen äärellä.

Meidän talo ja naapurin aasi. Suurenna

Ollakseen näin pieni kylä ja näin korvessa täällä on varsin virkeää toimintaa. Käytiin tutustumassa joihinkin kylän yrityksiin joita on mm. lankatehdas jossa tehdään lankoja ainakin lampaan ja alpakan villoista, suklaatehdas, juustotehdas, sienikuivaamo, pieni meijeri, jalkapallotehdas ja makkaratehdas. Käytiin myös eräässä villavaatekaupassa johon paikalliset naiset tekevät villavaatteita käsin vapaa-aikanaan. Vaimo tilasi jo ensimmäisen mittojen mukaan tehtävän villapaidan n. 16 euron hintaan. Sieltä voi siis ostaa valmiita käsitöitä tai pyytää naisia tekemään juuri sellaisen vaatteen sellaisista materiaaleista kuin itse haluaa.
  
Kylässä aasit, laamat ja hevoset ovat varsin tavallinen näky. Useimmiten aasit ja laamat ovat kantojuhtina, hevosia arvostetaan paljon enemmän. Myös kanoja, kukkoja, lampaita, lehmiä, outoja mustia sikoja, hanhia, kalkkunoita ym. on joka puolella. Usein eläimet ovat irrallaan mutta kuitenkin aina jonkun omistamia. Naapuruston kukot herättävät meidät aamuisin. Poju on kaikista eläimistä aivan innoissaan ja mieltynyt aaseihin ja erityisesti niiden ääntelyyn! Lähes kaikki alueen ihmisistä ovat alkuperäisväestöä eli niitä ”inkoja” omalaatuisine vaatteineen ja punaisine poskineen.

 Suurenna

Viikonloppu "joudutaan" siis viettämään täällä vuorilla kylmässä. Kertokaahan välillä kuulumisia Suomen päästä!